Hyvät ystävät, olin juuri ryyppäämässä Olavi Letkun kanssa. Juhlimme joulun päättymistä. Ja sitä, että olemme par'aikaa "talvilomalla". Vietimme nimittäin rattoisan parin, kolmen tunnin ryystämissession eräässä Turun Linnankadulla sijaitsevassa kodikkaassa juottolassa.

Muistelimme vanhoja naimareissujamme (siihen kului vain pieni tovi) ja kertasimme menneen vuoden tapahtumia. Samalla koplasimme hieman jo tulevaa. Join neljä isoa tuoppia Karhua ja yhden brandyn. Olavi joi neljä isoa tuoppia ja kuusi tupla-Jamesonia. "Jedes Sein Alles" - kullekin elopainonsa mukaan. Voin tunnustaa, että aivomme olivat tyhjät kuin tuo kaikille tuttu ontto, ruskeakuorinen pesäke, josta käkikellon käki ponnahtaa esille noin puolen tunnin välein.

Pöhnäsimme sellaisessa pubissa, jossa saa edelleen tupakoida. Valitettavasti, sillä kun saavuin ko. sessiosta kotiin - bussilla klo 22.25 - ei kukaan perheenjäsenistäni kuullut tuloani, mutta kaikki haistoivat sen. Niin väkevää oli Olleen polttama Pall Mall Strong. Jouduinkin korventamaan hellalla pannullisen nakkeja, jotta sain talvipompastani kumpuavan tupakinhajun sekoittumaan normaaliin kotitalous- ja paistinrasvan tuoksuun.

Kun kerran tupakasta tuli puhe, niin kerrottakoon, että Olavin lapsenkielessä tupakka on yhtä kuin "popekki". Siinä ajassa, kun Ollee jokelsi keuhkoihinsa pari popekkia, ehti allekirjoittanut tasatahtiin nostaa kätensä ylös ja tilata pöytään pari tasapökkää. Ja samalla tietenkin myös maksaa ne. Laskun tullessa pöytään Olavilla on yleensä kaamea "kakkahätä". Hän joutuu suorastaan kiirehtimään vessaan. No, pöytään jäänyt urhoollinen toveri tietenkin maksaa laskun. Johnny Rebb, that's me!

"Oltermanni" on kuitenkin sen verran letkeää ryyppyseuraa, että en viitsi natista aivan pienistä. Arvostan Olavia erityisesti siitä, että hän muistaa miltei prikulleen kaikki Länsirannikon alueen jääurheilutapahtumat vuodesta 1964 lähtien. Esimerkiksi sen, kuinka Kurikan Ryhti nuiji Pietarsaaren Athloksen kotijäällä 3-3 vuonna 1970.

Allekirjoittanutkin muistaa kyseisen tapahtuman kristallinkirkkaasti, sillä se oli ensimmäinen Tenhon koskaan näkemä jääkiekkomatsi. Vaikutus oli hetikohta suunnaton. Mahtoikohan Nikkoolan Minski tehdä kolmannen, tasoittavan maalin? No, joka tapauksessa neljäsataa kahjoa kurikkalaista huusi täysin palkein, että ho-hoo-ho-hoo! Mukana kovassa huutosakissa olivat Tenho, Talvitien Make ja Nikkoolan Jupe, hieman vanhempina Kunge, Salomaan Saku ynnä muut Pikku Osuuskaupan kulman nassikat. Olavi tiettävästi prääsäsi samaan aikaan pitkin Kurikan katuja - naisten kaarevat Triumph-liivit mielessään - uudella Tunturi Automaticillaan. Vasta myöhemmin Olleesta tuli KuRyn surullisenkuuluisa, mutta kuitenkin pidetty ja aina optimistinen joukkueenjohtaja.

Pikku pöhnä vetää näemmä nostalgiseksi. Annettakoon se tähän ikään (27 v.) ehtineelle miehille anteeksi. Sovimme muuten Olavin kanssa tänään, kaljoittelumme lomassa, että kumpikin meistä väsää tälle blogille lähiaikoina kirjoituksen aiheesta "mieluisin maatalousnäyttelymuistoni". Olavi lupasi aloittaa kirjoittelun. Hänen kirjoituksensa on luettavissa näiltä sivuilta hetikohta tammikuun alkupäivinä. Itse lupaan kertoaa muun muassa siitä, kun olin taikurin koekaniinina Lapuan maatalousnäyttelyssä vuonna 1965 (tai jotain) ja Fiat-traktoreiden osastolla kommentaattorina vajaata kymmentä vuotta myöhemmin.

Heippa rallallaa ja raippa hellalla!

Terveisin Tenho Liiteri

Otsikon runomitta kertokoon kaiken siitä itsekritiikittömyyden täydellisestä puutteesta, joka on mahdollistanut kaikki nämä 15 vuoden aikana Tenhon kanssa työstämämme sketsit. Olisiko ainuttakaan lihamies-sessiota purkitettu, jos olisimme ryhtyneet miettimään sopivuuden rajoja. Jos joka kerta kun kirota päräytimme tai röyhtäilimme puolihuolimattomasti sketsin aikana, olisimme laittaneet homman uusiksi tai kuuntelun jälkeen sketsin lihoiksi, ei tätä sketsitavaraa olisi ollut enää pitkään aikaan julkaistavaksi asti. (Mainittakoon, että lihoiksi laittaminen on yleisradiomiesten viljelemä sanamuoto ääninauhan ylijyräämisestä tai jutun hyllyttämisestä).

Toki mekin olemme muutaman jutun hyllyttäneet, toistaiseksi. Milloin mistäkin syystä. Joskus homma meni niin kertakaikkisen ööveriksi, että edes meillä ei ollut häpyä näitä tuotoksia julkaista. Joskus meitä nauratti oma radioteutarointi niin paljon, ettei jutusta enää saanut vanha erkkikään selkoa. Mutta onko nämä nauhat pantu lihoiksi? Ei toki, kuuntelemme tätä undergroundia toisinaan omaksi iloksi ja ojennukseksi erikoistoimittajain kesäpensionaatissa Housujärvellä. Toinen juttu on sitten julkaistaanko näitä varsinaisia totaalisekoiluja koskaan. Ehkä postuumisti, jos meistä joskus aika jättää ja vaihdamme paremmille kanaville lopullisesti.

Vaan eipä hätää, erinomaisen kuranttia materiaalia on vielä kosolti jäljellä ja kuten oppinut kollegani vast'ikään tällä blogilla kirjoitti, sitä jumalauta julkaistaan kohta puoliin. Ja paljon jää vielä varastoonkin.

Tenholle suurkiitokset siitä kun jaksoit paimentaa sekopäisiä studiomiehiä saadaksesi sketsiemme kaikki hienoudet raidoille. Se on kuulkaas eritoista kuin jonkun sinfonian hiominen. Näissä lihamiehissä sun muissa jorinoissa on ihan omat nyanssinsa.

Lopuksi tahtoisin laittaa pari korjausta, jos Tenho sallit. En ollut Estorilin kasinolla, mutta kylläkin Helsingin Grand Casinolla, toki ihan opintomatkalla vaan. Heti kättelyssä voitin pienellä panoksella 100 euroa. Lainassahan nuo rahat tietenkin vain olivat, sillä pelasin ne samantein erittäin addiktiiviseen ravipeliin. Mainio vekotus, kuusi leikkihevosta kiertää rinkiä täysin sattumanvaraisesti ja sitten me pösilöt löimme niiden maaliin tulosta vetoa ja hävisimme rahamme.

Kylpylässäkään en ole käynyt, mutta Viking Mariellan saunaosastolla hikoilin hyvän aikaa ja palautin sitten nestehukat allasbaarilla. Olin mullikarjayhdistyksen ekskursiolla Tukholmassa, tässä Tenhon arvaus siis osui oikeaan.

Lämpimäislevyjä kuin adventtikalenterin ensimmäisen luukun avaamista odotellen

Olavi Letku

Ajatelkaa, hyvät lukijat. Siitä on jo yli 15 vuotta, kun Pohjanmaa vuonna nolla -radio-ohjelma kajahti ensimmäisen kerran eetteriin. Lopettelin noihin aikoihin pro graduani suomalaisen kirjallisuuden nykytilasta, ja Olavi oli juuri valmistunut tanhukoulusta. Koska meillä ei ollut muutakaan tekemistä, päätimme ryhtyä väsäämään radio-ohjelmia.

Ensin ajattelimme ryhtyä työstämään ajankohtaisohjelmaa, jossa ruodittaisiin happamalla naamalla tupo-ratkaisuja, maailmankaupan vääristymiä ja metsäklusterin tulevaisuusnäkymiä. Tuumimme kuitenkin, että paskat - tehdään sittenkin jotain mukavaa ja pönttöä ja katsotaan, mihin se johtaa.

Hölmöilyä on nyt kestänyt puolitoista vuosikymmentä. Lapset ovat tulleet murrosikään, ja vihjailevat nyt haluavansa vaihtaa sukunimensä. Ani harva 15 vuoden takaisista tuttavista enää tervehtii tullessaan kadulla vastaan. Homma on siis mennyt viimeisen päälle putkeen.

Juhlan kunniaksi Pohjanmaa vuonna nolla -tuoteperhe kasvaa lähiaikoina kahdella uudella äänitteellä. Joulukuun alkupäivinä ilmestyvät 15-vuotisjuhla-cd:t "Nauravat nakit" ja "Lihamiehet - Pohjanmaan Käriste". Levyjen sisältö on kokonaisuudessaan ennen julkaisematonta (useimmat sketsit on toki takavuosina ajettu kertaalleen radiossa).

Luvassa on yhteensä lähes 160 minuuttia megalomaanista sketsiviihdettä. Punnittua puhetta. Sydänverellä tuotettua tragikomiikkaa. Lukuisista eri käsikirjoitusversioista valikoitunutta skandinaavista laatuviihdettä. Kunpa radio-ohjelmistakin myönnettäisiin vuosittain Finlandia-palkinto (huokaus). Miksei muuten, perkele, myönnetä? No jaa, jos myönnettäisiin, ehkä sen kuitenkin saisi joku luontoilta tai puhelintoivekonsertti.

"Pohjanmaa vuonna nolla" saatettaisiin tosin nostaa esille varoittavana esimerkkinä huonosta ja mauttomasta radioviihteestä. Kriitikot heristelisivät sormia ja puhuisivat lapsen asteelle vajonneista aikuisista. Mutta te rakkaat kuuntelijat, te pistäisitte Hossille meilin ja pyytäisitte käärimään pari levyä lahjapaperiin... Näin me ainakin haluamme uskoa. Emmehän me tätä muuten tekisi.

Uusien levyjen kiireisestä ilmestysaikataulusta johtuen tämä viikko on ollut allekirjoittaneelle uskomattoman raskas. Illat ja yöt olen riutunut tietokoneen äärellä ja studiossa Olavi Letkun liehuessa pikkutakki lepattaen Tukholmassa, Helsingissä, Nokian kylpylässä ja Estorilin pelikasinolla. No, palkkapäivänä on meikäläisen vuoro hymyillä. Hetkinen, minkä ihmeen palkkapäivän?

Jaarittelut sikseen. Täytyy pikku hiljaa lopetella. Tein illansuussa erinomaisen jauhelihakastikkeen, jonka suolaisuudesta johtuen nyt alkaa puskea jano päälle. Taidanpa käväistä alakerrassa jääkaapilla hörppäämässä yhden Letku & Liiteri -tasapökän. Kyseisen uutuusoluen etiketti julkistetaan aivan lähiaikoina.

Hupaisaa pikkujouluaikaa!

Tenho Liiteri

Tenho puki sanoiksi meikäläisenkin tunnot Lex Hyssälän suhteen. Baareissa käynti on kesän jälkeen kuihtunut lähes olemattomaksi. Kesällä oli vielä sään salliessa mahdollisuus istuskella tuopin kanssa ulkoilmaravintoloissa kaljalla ja tupakilla. Säät nyt oli mitä oli, mutta välillä paistoi risukasaankin.

Seuraava tantta-laki tulee sitten olemaan nämä varoituslaput keskaripullojen kylkiin. VARO - TÄSTÄ TULOO PÖHÖNÄHÄN! MELLANÖLET ÄR FARLIGT! Kiitti vitusti!

Mutta mitäpä paljastikaan A-sudio noin kuukausi sitten? Liisa Hyssälä omistaa Olvi Oy:n osakkeita! Jep jep, kyllä hyvin menestyvän panimon rahat kelpaavat tantoillekin. PERKELEEN PERKELE! Ei mitään ristiriitaa tässä, ei toki. Mahtaakohan osakesalkusta löytyä muuta arvelluttavaa?

A-studio kysyi eduskunnan käytävällä asiaa Hyssälältä. Leuka tipahti puoli metriä kuin Aarno Ranisella parhaissa pianosessioissa aikoinaan. EN HALUA KOMMENTOIDA, EN OLE AJATELLUT ASIAA TÄLTÄ KANNALTA, tuumasi tantta hölmistyneenä.

Veikkaampa, että jos osakkeista tänään kysyttäisiin, ei niitä enää salkusta löytyisi. Mitähän seuraavaksi?

Tenho Liiteri on jo sen verran vanha faari, että käy kirkoolla kaljalla korkeintaan kerran viikossa. Viime aikoina näistä kaljareissuistakin on mennyt maku pois, johtuen uudesta tupakkilaista.

Ehei, ei Tenho ole tupakkimiehiä. Viimeisen karvapersekamelin kiskaisin keuhkoini vuoden 1995 Ruisrockissa, ja siitä lähtien olen tupakoinut ainoastaan Fennoskandian ulkopuolella, silloinkin vähäisessä määrin. Mutta se vituttaa, että tämän uuden tiukkapipolain myötä muutama Tenhon suosikkibaari on latistunut puolityhjäksi pyhäkoulupoikien ja -tyttöjen haukottelupaikaksi. Rattoisat, hauskat tupakka-pyknikot ovat kaikonneet ties minne, ja jäljelle on jäänyt vain kaikkein tiukkapipoisin ja mielikuvituksettomin ihmisaines - jos nyt pieni kärjistys sallitaan.

Olen toki hyvilläni siitä, että kapakkareissun jälkeen vaatteita ei tarvitse laittaa suoraan pesukoneeseen sairaalloisen järkyttävän tupakanhajun takia. Mutta kyllä tämä uusi laki on muuten aivan perseestä. Se viestii nykyajan yhdestä pahimmasta sairaudesta: terveysfasismista.

Kuinka helvetissä on mahdollista, että sivistysvaltiossa laitetaan viikoittain satoja tuhansia aikuisia ihmisiä pakkaseen kärvistelemään, kun sisätiloissa tupakoiminen on useissa paikoissa tehty täysin mahdottomaksi. Lain perusidea on kannatettava, mutta toteutus kuin suoraan natsisaksan käsikirjasta. Tenho ei kerta kaikkiaan usko, etteikö aivan tavallisilla, kohtuuhyvin ilmastoiduilla tupakkahuoneilla olisi tätä ongelmaa saatu ratkaistua. Ja vielä niin, että tupakkaloosheihin olisi saanut mennä tuopin tai viskigrogin kanssa. Siis miksi ei, kunhan olisi itse noutanut juomansa tiskiltä. Pelkkä hattuilua koko Lex Hyssälä, sanon minä.

Kun nyt sana terveysfasismi tuli mainittua, niin miettikääpä sitä, kuinka paljon kansalaisia syyllistetään terveyden edistämisen nimissä. Otetaanpa tähän yksi sinänsä vähäpätöinen esimerkki.

Olimme työporukan kanssa kivassa kylpylässä rentoutumassa, syömässä hyvin ja ottamassa hiukan punaviiniä. Ohjelmassa oli kevyttä vesijumppaa, kuntonyrkkeilyä ja kaikkea muuta virkistävää. Mutta sitten tulee Tantta. Tulee jumalauta kauhea ärsyttävä ämmä, joka rupeaa vittuilemaan kaikille kaikesta mahdollisesta elintapoihin liittyvästä. Tenho saa kuulla kunniansa siitä, että lisää silloin tällöin ruoka-annokseensa suolaa. Yhtään ei auta, vaikka kuinka selitän, että verenpainelukemani ovat aivan normaalit. Ei, suola on myrkkyä! Suola pitää korvata yrteillä ja muilla mausteilla. Väärin. Suolainen maku tulee ruokaan suolasta, ei yrteistä tai pippureista, jotka sinänsä ovat oivallinen lisä ruuanlaitossa. Akka vain jatkaa vittuiluaan, vaikka kerron, että käytän Seltin-suolaa, jossa on natriumia 50 prosenttia vähemmän kuin tavallisessa Jozossa.

Sen jälkeen kyseinen tantta haukkuu yhtä lukuun ottamatta kaikki työntekijämme lihaviksi. Tupakoitsijat, joita on tasan kaksi, hän olisi vienyt heti saunan taakse amuuttaviksi. Ajoittaisesta kaljanjuonnistani en tohtinut sanoa mitään, vaikka tiedänkin gt- ja alat-arvoni täysin normaaleiksi.

Sellainen tämä maailma vaan on, että aina tulee olemaan ihmisiä, jotka julistavat itsensä muita paremmiksi ja ovat kaiken aikaa tukehtumassa omaan erinomaisuuteensa. Asiallinen valistus ok, mutta kiihkoilevat terveystantat välittömästi lobotomia-leikkaukseen, kiitos!

Terveisin

Teidän Tenho Liiteri

Meikäläinen oli viime viikonloppuna parinkymmenen vuoden tauon jälkeen taas tilaisuudessa poiketa germaanien pääkaupungissa Berliinissä. Ensimmäinen reissu oli vanhan presidentin aikaan 80-luvulla ja silloin nimenomaan Itä-Berliinissä. Päinvastoin kuin Tenho, joutui meikäläinen toki reissaamaan omalla kustannuksellaan.

Ensimmäisellä matkalla saavuimme Maisterin kanssa jugoslaavialaisella express-junalla Prahasta Ost-Banhoffille aamulla ennen sianpieremää. Vaikka kello oli vasta 5.30 aamulla, näkyi punatiilisen asemaravintolan ristikkoikkunoista valoa. Siellä jo ensimmäiset ossiet vetivät pilsneriä vapisevin käsin viikset vaahdossa. Sinne vaan jonon jatkoksi, emme viikon pivnice-maratonin jälkeen juurikaan poikenneet alkuperäväestöstä.

Itä-germaanien rahaa meillä ei ollut, mutta sentään jokunen D-markka. Kysyimmekin tiskillä tyhmänä, missä niitä voisi vaihtaa. Baarin rouvalla naama levisi iloiseen hymyyn ja hän totesi meille ystävällisesti, että ei mitään hätää, D-markka käy oikein hyvin molemmin puolin muuria. Siinäpä ei auttanut muuta kuin tilata pilsneriä ja aamiaista. Hiukan se vitutti, kun oli tsekeissä ja Puolassa tottunut pimeällä rahan vaihdolla saamaan hyvät rahat. Vaihtorahat tuli tietenkin itävaluutassa. Onneksi oleskeluaikamme oli määritelty transit-viisumissa vain yhden päivän mittaiseksi. Ruoka oli rasvaista ja olut kelvollista.

Ruuan ja oluen suhteen tilanne on kaupungissa pysynyt vakaana. Eipä tarvitse enää ihmetellä, mistä suomalainen ruokakulttuuri on kotoisin. Tilasitpa mitä tahansa, oli lautasella joka tapauksessa viisi nyrkinkokoista keitettyä kokoperunaa. Liha oli rasvaista ja olut edelleenkin hyvää. Jos nyt jossain tingittiin, niin salaatin määrässä.

Mahtaakohan missään muussa kaupungissa olla niin paljon haamuja eri aikakausilta kuin Berliinissä? Jotenkin tuntui siltä, että menitpä minne tahansa, niin Adolf-setä, Heinrich-setä, Eric-setä, Otto-setä tai vaikkapa Wilhelm-setä vilkutti jossain kulman takana ihan vaan kertoakseen, että eivät he oikeasti ole kaupungista minnekään poistuneet. Niin, ja Ulrike-täti on vieläpä ihan oikeasti hengissä.

Onhan Berliinissä kirkkoja, museoita ja palatseja siinä kuin muissakin suurkaupungeissa. Kun pinta-alaa on kahdeksan kertaa niin paljon kuin Pariisissa eli 880 neliökilometriä, meinaa matkailijalla tulla uskon puute. On pakko keskittyä oleelliseen, haamuihin.

Muuri eli "mauren" oli tietysti hyvä aloitus. Kunhan ensiksi keksi sen, ettei Berliinissä kukaan puhu muurista vaan se on East Side Gallery. Junalla vaan taas Ost-Banhoffille ja se jäljellä oleva pätkä näkyy heti ovelta. Nimi Olavi piti tietenkin tavan mukaan raapustaa muuriin tuhansien muiden jatkoksi.

DDR-museo olikin sitten meidän herraseurueen ainut museokohde. Tulipahan siinä samalla silmäiltyä Berliinin katedraaliakin Spree-joen yli noin muodon vuoksi ulkoapäin. Siellä oli sitten kiva naureskella kuinka joidenkin elämää yritettiin tehdä hankalaksi 4 vuosikymmentä. Kulutustavaroita kun katseli, eivät ne loppujen lopuksi niin hirveästi suomalaisista vastaavista tuon ajan tuotteista poikenneet. Pakollinen Trabant-pienoismalli kuului tietysti ostaa. Tosin ei niitä alkuperäisessä Trabant-pienoismallikombinaatissa ole enää aikooihin valmistettu. Sama pätee varmasti pussitettuihin muurinpalasiin. Nykyinen alkuperä lienee jossain Aasian suunnalla. Mutta ainahan matkailijaa on jymäytetty.

Oikein ossie-orientoitunut turisti olisi tietysti käynyt vielä Treptowin puistossa ihmettelemässä Neuvostoliiton muistopuistoa ja Stasimuseota, entistä Stasin pääkonttoria Ruschestraßella. Mutta rajansa kaikella.

Haamugalleriaa olisi voinut jatkaa käymällä Sachsenhausenin keskitysleirissä tai vaikkapa osallistumalla 3. valtakunta -kävelykierrokselle, millä kohteista on oikein runsaudenpulaa, kuulemma. Mutta ei, äijät ovat äijiä ja yksi museokohde per reissu saa riittää. Täytyy keskittyä oleelliseen: Wir mussen bier zu trinkken und currywurst zu essen und... niin kyllähän se on mukava pienessä sievässä seurata kun pulleat saksalaiset kädet napsaavat oluttuvassa tahtia nahkahousun punttiin juomalaulujen tahdissa.

Wir war immer in einen kleinen schwipst! Perkeleesti on kerakkeita saksalaisten kielessä.

Trink, trink, Brüderlein, trink,
lass doch die Sorgen zu Haus!
Trink, trink, Brüderlein, trink,
zieh doch die Stirn nicht so krauss!
Meide den Kummer und meide den Schmerz,
dann ist das Leben ein Scherz!
Meide den Kummer und meide den Schmerz,
dann ist das Leben ein Scherz!

Viime päivien valtakunnallinen ykköspuheenaihe on ollut suomalaisten DDR-suhteet. Erityisesti on pengottu yhteyksiä Itä-Saksan pahamaineiseen Stasi-tiedustelupalveluun.

Penkomista tosiaan riittää, etenkin poliitikkojen edesottamuksiin liittyen. Mutta kyllä toimittajienkin porukoissa oli takavuosina monenlaista rähmällään oloa.

Vuoden 1986 keväällä sain kyseenalaisen kunnian matkustaa Itä-Saksaan Interflugin eli DDR:n valtiollisen lentoyhtiön ja matkatoimiston vieraana. Kyseessä oli eurooppalaisille toimittajille järjestetty matka, johon suomesta osallistui kymmenkunta journalistia.

Pääsin reissulle mukaan puolivahingossa erään Koivistonkylältä kotoisin olevan, matkatoimistossa työskentelevän kaiffarin avustuksella.

Runsaan viikon mittainen reissu oli kaikin puolin antoisa. Varsinkin sikäli, että ruokaa ja viinaa kannettiin pöytään aivan tolkuttomia määriä. Interflug tarjosi kutsumilleen toimittajille kolme viiden ruokalajin ateriaa päivässä. Lisäksi tietenkin snapsit, viinit, oluet ja drinkit.

Näin toimittajat pysyivät hyvällä tuulella ja välittivät lukijoilleen juuri niitä näkökohtia, joita saksalaisisännät halusivat läntisiin naapureihinsa viestiä.

Buchenwaldin keskitysleirillä kuultiin kauheuksista, joihin "länsisaksalaiset" olivat sodassa syyllistyneet. Sitten olikin jo aika laskeutua Weimariin syömään hyvät pihvit. Kun pidettiin kiirettä, ehdittiin illaksi Karl-Marx Stadtiin ihailemaan maailman suurinta Marxin pronssipäätä.

Onneksi hotellin televisiosta tuli samaan aikaan Suomi-Puola -jääkiekkomatsi.

Missään muualla en ole nähnyt niin jumalattoman isoja lihapullia kuin Buchenwaldin keskitysleirin ruokalassa. Ne olivat suunnilleen käsipallon kokoisia. Koulusta retkellä olevat itäsaksalaispojat mutustelivat niitä autuas ilme kasvoillaan.

Ihmettelin heti ensimmäisenä päivänä sitä kuuliaisuutta ja täydellistä kritiikittömyyttä, jolla eri maiden toimittajat ottivat vastaan kaiken sen markkinapuheen, jota saksalaisisäntämme suinkin kehtasivat suoltaa. Sain muutamilta suomalaisilta kommunistitoimittajilta isälliset nuhteet, kun rohkenin hiljaa epäillä, ettei kulissien takana kaikki ollut yhtä auvoista.

Suomalaisista osanottajista kriittisimmän jutun kirjoitti Iltalehden toimittaja. Hänen aiheenaan oli Palast-hotellin solariumi.

Vierustoverini, joka oli reissussa SAK:n mandaatilla, kirjoitti koko matkan aikana vain viisi sanaa. Saksalaisisäntien tarjottua meille linja-auton jääkaapista neljä, viisi tasapökkää hän naputteli sylimikronsa ruudulle otsikon: ”Vieraana työläisten ja talonpoikien valtiossa”.

Sitten oli taas aika sammuttaa janoa.

Tapasimme matkalla myös suomalaisten tiedotusvälineiden Itä-Berliinissä toimivia kirjeenvaihtajia. Enimmäkseen he olivat vasemmistotaustaisia kokeneita helsinkiläisjournalisteja.

Stasi-agenteiksi heistä ei kuitenkaan olisi ollut. He nimittäin suhtautuivat DDR-järjestelmään terveen vihamielisesti - ja samalla äärimmäisen huvittuneesti.

Mukava matka kaiken kaikkiaan. Antoisin oli päivä, kun muut lähtivät Potsdamiin ja allekirjoittanut teeskenteli olevansa oksennustaudissa. Se oli ainoa keino päästä omin päin kiertelemään Itä-Berliinin takapihoja.

Sairastamiseen ei muuten meinannut saada lupaa millään. Jostakin ylhäältä oli määrätty, että porukan on ehdottomasti pysyttävä kasassa. Jonkinlaisena matkanjohtajana oli harmaaviiksinen vanha DDR-mulkku, joka vahti haukan lailla jokaisen länsitoimittajan pienintäkin liikettä.

Pari viikkoa matkan jälkeen saimme kaikki kutsun Itä-Saksan suurlähetystöön Helsinkiin. En mennyt, vaikka tuskin siitä vielä olisi joutunut ikuisiksi ajoiksi Stasi-listalle Supon kassakaappiin.

Tenho Liiteri

Täytyy ja on suorastaan velvollisuus kommentoida Lapualaasten tämän vuotista Pohjanmaa Vuonna Nolla II -esitystä Hourunkosken kesäteatterissa. Ei siksi, että Tenho Teukka Tehopakkaus niin määräs ja pakeni itte Persepoliksehen vai oliko se ny Kreikkahan Korfullen, vaan siksi notta esityshän oli taas kertakaikkiaan mainio.

Mutta mutta, ennen kuin kommentoin varsinaista kulttuurinautintoa, pitää hiukan toimitella saapumisesta. Nyt emmä tullukkaa samalla kyyrillä Tenhopoliksen kans, koska Terdiles Liiteripoulos oli Kauhavalla valokuvaamas vanahoja aittoja ja muita entisiä hyötyrakennuksia. Vaan minä tulinkin ittekseni junalla Turuusta. Nukuun Toijalahan asti, mikä olikin pirun hyvä, koska seuraavana yönä ei palijo nukuttukaa.

No, Toijalan ja Lapuan välis otin pari tasapökkää ja ravintolavaunun tasokkahat lihapullat. Hyvällä mielellä saavuun Lapuan asemalle, mutta kompassi oli jääny pois kapsäkistä. Hotelli Lapuahovi oli hukas, joten kysymähän. Samantein karahutti joku frouva jollaki punaasella farmarilla asemalle ja minä kysymähän tietä: "Anteeksi mihinkähän päin pitääs mennä, jos Lapuahovihin aikoos?" Vastaus tuli heti: "Ollee perkules, mitäs sä ny Lapualla?". Olipahan jälleennäkemisen riemu mukava, kun entinen Kurikan flikka, Päivi, sattuu paikalle. Toimittelimma Hourunkosket sun muut ja lopulta selevis se hotellinkin suunta, ei ollu kaukana.

Ilima oli ku morsian eli maharotoon helle ja kuuma koko aijan. Niinpä prässihousujen ja smokin sijahan ajattelin etikettiä uhumaten pukeutua tuliteriin Stressmannilta ostettuihin lyhytpulttuhousuuhin. Muuten hyvä, mutta ensi yrittämällä lensi strateginen nappi kovalla kyyrillä kohti hotellihuoneen peräseinää. Taisinpa sanoa parikin voimasanaa ja verottaa jonkin verranki minibaaria, se helepotti ja palautti harkintakyvyn.

Ei muuta kun respahan kysymähän neulaajalankaa (tämä on siis kirijootettu yhtehen eteläpohojalaasittain iät ja aijat, samoonku voitaleipää). Miespuolinen receptioninhoitaja otti meikälääsen pukeutumispulman oikeen asiakseen ja rupes malamikoirien kans työkaluja ettimähän. Annoon sille aikaa, kun homma ei ilimiselevästikkään ollu normaalipäivärutiinin mukaanen. Menin siihen terassille ottamahan vielä yhyren tasapökän.

Oon joskus näis Letkun & Liiterin radiohupaaluus kertonu sellaasen tosiasian, että meikäläänen vetää puolehensa kaikkia pummeja niinku mannapuuro mötiääsiä. Ja tämä sama kaava toistui Lapuanhovin terassillaki. Ennenkuin sain kunnolla persettä ulukoiliman penkkihin, tohomersi samahan pöytähän lippalakkipäinen mies hotellin parkkipaikalta ja totes: "Anna ny tupakki, ku molin tua Jukolanviestis".

Tiesin, että moisesta tapahtumasta oli viikko aikaa, eikä kyseinen 50-60-vuotias herrasmies taatusti ollut sen enempää toimitsijana kuin suunnistamassakaan Lapuan Jukolan viesteissä, mutta tupakki toki lähti enempiä kerjäämättä. Mitään ei puhuttu koka sinä aikan kun tämä hoinoostelija tupakkinsa poltti. Ihaillen sivusta seurasin, kuinka miäs laittoo jalan toisen päälle ja veti ittensä eräänlaiseen sikiöasentohon ja eleettömästi poltteli tupakkia katse kohti horisonttia. Tupakki oli koko ajan 1-2 sentin päässä herran huulista ja lähes huomaamattomin liikkein mies otti sauhuja kertaakaan karistamatta ja ennen kaikkea tiputtamatta hitustakaan tuhkaa tupakistaan.

Sanoinkin Haapakosken nuorisoseuralla ensi-illan jälkeisessä karonkassa, että mitään niin kummallista me emme Tenhon kanssa ole Pohjanmaa Vuonna Nolla -ohjelmassa sketseissämme kertoneet, etteikö sellaista olisi oikeasti voinut tapahtua. No joo, neulaajalankaaki oli löytyny tällä aikaa ja nappiki saatihin paikallensa, itte toki neuloon.

Jees, pitkän esipuheen jäläkehen itte asiaan eli Hourunkosken kesäteatterin Pohjanmaa Vuonna Nolla II -näytelmään. Toisella kertaa käsikirjoittajakin pystyi ottamaan jo rennommin, olihan ohjaaja, Pääkkösen Antti, jo edellisvuodelta tuttu ja silloin jo taitonsa näyttänyt. Näyttelijöistäkin suuri osa oli jo viime vuonna mukana, joten hyvillä mielin näytökseen mentiin. Mitä nyt vähän housunpuntti vipatti, mutta sehän kuuluu asiaan.

Mukava oli viiniholvien vanhan ystävän huomata, että nisukaffeen lisäksi Hourunkoskella oli myös viiniravintola. Mukavasti tuo Jussin tilaviini vähensi jännitystä. Jätin kaffeet välihin, nottei tulisi rytmihäiriöötä kesken esityksen.

Päin vastoin kuin viime vuonna, tällä kertaa ei ollut sen kummempaa kehyskertomusta. Asia tehtiin toki yleisölle selväksi ennen esitystä. Olipa luvassa rahapalkkiokin sille, joka punaisen langan löytää. Molempi parempi, kumpikin metodi tuntuu toimivan hyvin, ainakin Tenhon ja meikälääsen teksteissä. Etukäteen hiukan jännitti, koska en kahta lukuun ottamatta tiennyt, mitä sketsejä ohjaaja on mukaan kelpuuttanut. Kielsimme kertomasta, koska halusimme tämän jännitysmomentin mukaan.

Hyvinpä oli Antti taas onnistunut valinnoissaan ilman meidän turhanaikaisia isällisiä neuvoja. Esitys eteni jouhevasti, kuin julisteessa olevan villisian juoksu. Sketsien välissä olevat laulut ja musiikit sopivat mainiosti kokonaisuuteen sitä täydentäen ja erilaiset jutut mukavasti yhteen sitoen.

Kaikkia sketsejä en ala tässä erittelemään, mutta päällimmäisenä jäi mieleen "miesmannekiini"- ja "parisuhdekurssi"-sketsit, niin ja tietenkin loppuhuipennuksena ollut hervoton "Issee lähtöö Marssihin"-sketsi. Jaa, olihan se melekoonen suoritus tämä juovuksissa äänestäminenkin.

Kiitos kaikille näyttelijöille: Kaitsu, Johanna, Aatu, Jennat, Jussi, Mira, Miia, Enni, Pekka, Henna, Teemu, Jukka, Pertti, Sanna, Johannes, Eeva, Ritva-Leena, Veli, Satu ja Samuel!

Kiitos tekniikasta, lavastuksesta, puvustuksesta sekä koreografiasta vastaaville: Miia, Eeva, Tuula, Reijo ja Onni! Antille kiitos ohjauksesta!

Kiitos myöskin karonkan järjestäjille ja sen jälkeisten jatkojen emännille ja isännille!
Epätodellinen oli tunnelma kun aamukuudelta kävelin Lapuanjoen yli menevää siltaa kohti Lapuanhovia ja ihmettelin sitä väkimäärää, joka oli jo niinkin aikaisin liikenteessä.

ps. Viimeiset esitykset 17.,18.,19. ja 22.heinäkuuta (sunnuntaina kaksi esitystä).
http://www.lapua.fi/teatteri/pv02.html

Niin mukavia kun kreikkalaiset keskimäärin ovatkin, niin jostakin syystä juuri autonvuokrausalalle on ajautunut vähemmän mukavaa sakkia. Itselläni nimittäin on aivan samanlaisia kokemuksia eri puolilta Kreikkaa. Joku vuosi sitten olimme Pohjois-Kreikassa ja tilasimme vuokra-auton etukäteen matkatoimiston kautta. Homma vaikutti hyvältä, koska Kassandran parempi autovuokraaja lupasi toimittaa menopelin ihan hotellin pihaan asti naapurikylä Afitokseen. Aivan kuten Tenhokin, olimme päätyneet nelioviseen Renault Clioon.

Mutta mitä paskaa, Georgios taluttaa paikalle kaksiovisen Renault Twingon! Minähän pillaustuin moisesta, mutta krökö vaan toisteli samaa lausetta "It's a same car". Ja minä naama punaisena takaisin, että "It's not Clio". Paukapää hyppäsi autoonsa ja kuovitti paikalta.

No, onneksi auto oli vuokrattu matkatoimiston kautta, joten soitin saman tien oppaalle, että teeppä asialle jotain. Parin tunnin päästä opas sitten soitti, että voin käydä vaihtamassa matopurkin Clioon. Pientä jäynää siinäkin oli. Sanoivat, ettei sitä ole vielä siivottu, mutta seuraavana päivänä sen saisi siivottuna. Kun menopeli ei ollut kauhean ruokottomassa kunnossa, otin sen ja siivosimme sen itse. Yrittivät piru vie huijata vielä yhden päivän pois vuokra-ajasta.

Täytyy kyllä sanoa, että kyllä vaan Clionkin kanssa mentiin välillä aika pienellä vaihteella. Tarkkana tosiaan saa olla, vuoristoteillä. Paikallisilla tuntuu kaikki olevan vähän herran hallussa liikenteessä. Tätä todistavat lukuisat liikenteessä kuolleiden muistoalttarit teiden varsilla. Ei niin loivaa mutkaa, etteikö vähintään yksi "telkänpönttö" olisi sitä koristamassa.

ps. Hourunkoski-kirjoitus, mihin Tenho kirjoituksessaan viittasi, on viittä vaille valmiina arkistossa ja ilmestyy tänne blogille pian (ainakin ennen joulua).

Eipähän oo näkyny O. Letkun Lapua-kirjoitusta tällä sivulla, eipähän oo. No, ehkä Olavi saa jotakin pientä änttiin vielä ennen joulua...¨

No, asiasta toiseen. Tulipahan tosiaan käytyä Kreikassa, tarkemmin sanottuna Korfun saarella. Siellä on jumalattoman kaunista ja käsittämättömän vuoristoista. Ja lisäksi 10 000 tavernaa, joista kaikista saa mainiota Mythos-olutta & lihaisaa pastitsadaa. Halvalla.

Korfun saarella kaikki on vehreää, toisin kuin yleensä Välimeren rannoilla. Se johtuu siitä, että Korfulla sataa muulloin kuin kesällä lähes yhtä paljon kuin Suomessa. Eli suoraan sanottuna kuin esterin perseestä.

En tarvinnut Kreikassa Heikki Kovalainen T-paitaa, vaan olisin tarvinnut Harri Rovanperä -paidan. Europcar-vuokraamo oli nimittäin vaihtanut vaivihkaa ja melko pottumaisestikin Renault Clion Skoda Fabiaan. Mikä hirvittävä vahinko. Skoda Fabia nimittäin on luvattoman laiska auto. Ykköstä piti lykätä pesään heti, kun tuli vähänkin jyrkempi vuoristotie. Kakkosella ajelin silloin, kun vanha kunnon Ford olisi ponkinut hulppeasti eteenpäin viitosvaihteella.

Etsi viisi virhettä

Vieläkin kuulen korvissa sen epätoivoisen, masentavan Skoda-ulinan, joka kuului konepellin alta aina, kun lähdettiin serpertiinitietä ylöspäin. Kerran oli käydä niinkin, ettei Fabia meinannut ykköselläkään jaksaa vetää nelihenkistä seuruettamme uimarannalta ylös vuoristotielle. Ja jumantsuka, auto oli vuokraamon toiseksi kalleinta kategoriaa. Mitähän se halvin kategoria mahtoi pitää sisällään? Kolmipyöräisiä invamopoja?

Mutta kuitenkin, sanoisin että vuokra-autoilu on oivallinen tapa tutustua hienoon Korfun saareen. Kunhan vain varautuu siihen, että pari kertaa päivässä joku Dimitrios tulee mutkan takaa suoraan päin, kun ohitus on mennyt "vähän" pitkäksi. Ja kun vielä varautuu siihen, että yleensä ranta-tavernoissa ei ole vessapaperia, eikä vessan ovea saa millään ilveellä lukkoon. Muuten kaikki on ko. saarella aivan niinkuin pitääkin. Ihmiset eritoten mukavia ja auttavaisia.

Ja huom! Eilen illalla klo 21 Korfun lentoasemalla oli 26 astetta. Turun lentoasemalla pari tuntia myöhemmin 12 astetta. Ei ihme, että täällä pohjoisessa aika ajoin otetaan häppää lämmikkeeksi. Mukavaa lauantai-iltaa!

Toivoo Tenho Liiteri

Pahoottelen, jotta tämä ploki-kirijoottelu on ollu viime aikoona hiukan jäis. Johtuu aivan ja pelekästänsä kesälomista. Mutta sellaasen uutisen tohorin kertoa, jotta Olavi Letku kirijoottaa tälle sivulle lähipäivinä muisteluksia Lapualta (Olavin on pakko kirijottaa, kun mä se nyt täs juhulallisesti lupaan - Olleen puolesta).

Olimma nimittäin tiistaina Lapualla Pohojanmaa vuonna nolla - näytelmän kakkososan ensi-illas ja peijaasis. Ittekin siitä jotakin muistan, mutta jätän silti kynäälyvastuun Olofille. Näin siksi, koska lähären parin tunnin päästä Reikkahan ja maharollisesti myös Persepoliksehen (ja täytyy pikku hilijaa aloottaa pakkaaminen). Sanon vain sen, jotta vastoon kaikkia luuloja lapualaaset on erinomaasen mukavia ja vieraanvaraasia ihimisiä. Vielä kun jonakin päivänä oppiisivat käyttämähän terävien kans lantrinkia...

Oon vain täs kovasti miettiny, jotta minkälaases asukokonaasuures sinne Reikkahan pitääs lähtiä. Matkakirjojen kuvista oon nähäny, jotta ainakin miehillä on useen valakoonen pitkähiaanen paita ja kaulas jonkinmoinen soukka kravatti. Jaloos niillä on leviäpulttuuset mustat teryleenihousut ja ruskiat nahkasaappahat.

Toisaalta Korfun kieppeillä taitaa olla tälläkin hetkellä alun viirettäkymmenettä astetta hellettä...

Olisko siinä järkiä, jotta kompromissinä laittaas jalkahan siniset Adidas-shortsit ja yläkropan peitoksi valakoosen kauluspairan ja sinisen kravatin? Olis näin muoroon sekä Suomen että Reikan väreis. Päähän tietysti sininen Ford-lippalakki, koska ajan jo nelijättä vuotta Tourneolla. Ei, mutta pirnales, mähän oon vuokrannu sinne Renault Clion. Kertokaa ny jukelintähäre äkkiä, mistä saa Heikki Kovalaanen -teepaitoja!

Tenho Liiveri

Kyllä yksinkertaista on helppo jymäyttää. Todettakoon tämä johdannoksi tulevalle.

Neloskanava esittää kesän kunniaksi suuren penis-trilogian: kolmiosaisen sarjan, jonka pääosassa on miehinen sukuelin eli ns. nahkafagotti, kaikessa komeudessaan ja surkuhupaisuudessaan. Ohjelman sisältö on suunnilleen se, että erilaisia peniksiä heilutellaan, venytellään ja leikellään kameran edessä.

Katsoin puolella silmällä pari päivää sitten yhden jakson. Puolella silmällä siksi, koska en jumalauta voi sietää Nelosen perverssiä pakkomiellettä kuvata lähes päivittäin verisiä kirurgisia toimenpiteitä sekä matojen ja torakoiden syöntiä. No, työpaikan rouvilla riitti joka tapauksessa seuraavana aamuna keskusteltavaa aamukahvipöydässä.

Mutta mennäänpä asiaan eli siihen, mikä on aidon asian ja väärennöksen ero. Otetaan tarkasteluun vaikkapa silikoonirinnat tai kirurgisesti suurennettu "heppi". Esimerkiksi silikooneista näkee kilometrin päähän, että kyse on väärennöksestä. Pidennettyjä jaltex-peniksiä en ole onneksi nähnyt lähietäisyydeltä, mutta voisin kuvitella, että jotain luonnotonta sellaisissakin vempaimissa on. Ehkä samanlaista omituisuutta kuin geelillä paksunnetuissa ylähuulissa. Sitä paitsi, televisiossa kerrottiin, että erektiokulma laskee huomattavasti kun penikseen pumpataan vieraita täyteaineita. Joku nuori mies, jota haastateltiin, oli kuitenkin sitä mieltä, ettei sillä ole väliä, kun hänen kulmansa on niin pirun jyrkkä. Odottakoonpa 35 vuotta.

Luonnollisesti

Mikä ihmistä kaikessa tällaisessa feikissä kiehtoo? Minkä takia moni haluaa laminaatin, vaikka jokainen ymmärtää, ettei se ole oikeaa puuta, ja syykuviotkin toistuvat koko ajan samana? Miksi nuori mies pistää vanhaan Skodanromuunsa ralliratit, spoilerit ja aluvanteet ja pidentää vielä helmoja - eihän se itse auto siitä muuksi muutu. Kyse on kuulkaas psykologiasta. Kun oikein paljon uskoo, toivoo ja kuvittelee, niin yhden tähden Jallukin alkaa maistua Curvoiserilta.

Olavi Letkun lempiaihe on makkara. Tuhannet kerrat hän on paasannut nimenomaan siitä, että makkaraan ei saa laittaa salakavalasti siipikarjanlihaa. Jos laitetaan, niin makkara ei ole enää real thing eikä ainakaan Käriste isolla K:lla. No, perhana soikoon, ruisleipäänkin laitetaan nykyisin venhää, siirappia, hiivaleipäjauhoja ja kaiken maailman lestyä. Kohta kai rautakankikin tehdään muovista.

No niin. Tulipahan taas paheksuttua. Täsmennettäköön lopuksi, että jos joku haluaa pidentää klinunsa tai suurentaa rintansa, niin se on tasan tarkkaan kunkin oma asia. Tenho ei moiti eikä moralisoi. Mutta hei, kannattaa kumminkin tsekata, mitä sillä rahalla oikeasti saa - ja mitä ehkä menettää. Puoliveltto alakulma varsin isollakin vehkeellä voi olla kaikin puolin kenkku juttu ja saada ennen pitkää lerpalleen myös suupielet.

Tenho Liiteri

Maanantai, ensimmäinen päivä Ajantappajatalkoiden jälkeen

Totta toinen puoli, sanottiin jo Paroni von Münchhausenin tarinoista. Ajantappajaurakan jäljiltä pönttö on nyt hiukan tasan, joten sallinette pienen sekoilun tajunnanvirrassa. Yökellojen väärästä soitosta kirjoitti muuten Franz Kafka teoksessaan Linna. Mitä taas ajantappaja 2008 talkoisiin tulee, voinemme Tenhon kanssa todeta kuin Pentti Saarikoski onnistuneen Odysseus-käännöksen jälkeen: Työ on nyt tehty, vaiva on nyt nähty ja voimme syödä ja juoda jumalaiseen aamunkoittoon asti.

Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen, Franz Kafka ja Pentti Ilmari Saarikoski

Kuten yllämainitut kirjailijat, joudumme mekin Tenhon kanssa usein ammentamaan tuotoksemme ihmismielen hämärämmästä osastosta tai jos tuo aivokurkiaisen viitoittamaton vyöhyke on pelistä pois, täysin nestemäisten stimulanttien avulla. Von Münchhausen, Kafka tai Saarikoski eivät sen kummemmpin ole henkisiä esikuviamme kuin vaikkapa Outsider, Robert Crumb tai Väinö Riikkiläkään. Tenho pystyisi kahdessa minuutissa luettelemaan puolensataa lisää. Tahdon vain sanoa, kuten Eino Leino, että kaalliit olivat laulujen lunnaat.

Vähemmän kaunokirjallisessa Jari Sillanpään laulun tekstissä sanotaan, että Myrskyn jälkeen on poutasää. Aurinko paistaa kuin perse, patiolla auringossa mittari näyttää 34,4 celsiusta ja rääväsuiset satakielet soittavat turpaansa marjapuskissa. Hyvä on hiihtäjän taas hiihdellä, saattaa olla että kalenterinteon jälkeisestä dayafterista selvitään ilman loivennusta ja psyykeläälitystä.

Kenties 72 tuntia kestäneen huutovesi- ja penkkivellikuurin jälkeinen yllättävänkin seesteinen olo johtuu luomistyön aikaisesta oivallisesta juomavalikoimasta, joka löytyi Tenhon kylmälaukusta, ja toisaalta tanakasta ruokahuollosta. Suomalainen vodka ja irlantilainen whisky höystettynä hyvin valitulla penkkivellillä jättää ihmisen elimistöön vähiten epäpuhtauksia ja krapulaa aiheuttavia kuona-aineita sekä tanniineja.

Ruokailimme ainoastaan ykkösluokan gourmee-paikoissa, Jaskan Grillilla ja Kosmoksessa. Jälkimmäisessä on sekin hyvä puoli, että valomerkki tulee perinteisin menoin jo puoli yksi yöllä. Loppupeleissä totesimme Tenhon kanssa, että turhaan emme ole Suomen närästysvammaliiton ainaisjäseniä. Raskas ruoka laittaa vääjäämättä tottuneenkin mässäilijän mahahapot koetukselle. Aivan vähäinen ei ollut nauttimiemme happosalpaajien, vhishy-vesien ja ruokasoodapurkkillisten määrä, unohtamatta laupiasta Samariinia.

Vaikka tässä hieman raotankin Ajantappajan syntyhistorian esirippua, ei se ole oleellista vaan lopputulos, Ajantappaja 2008. Se roikkukoon ensi vuonnakin semtaliininaulalla auringonpolttamaan tapettiin lyötynä niin larvakylien tölleissä kuin rintamaittenkin mahtitalojen seinillä. Tulkoon tuo ajast'aika kulumaan eteläpohjalaisen agraariväestön karvaisten käsien selaamana Tammikuun hankikannoilta aina Sylvesterinpäivään saakka!

Olavi Letku
Erikoistoimittaja

"Kun on kerran kuullut yökellon väärän soiton, ei enää koskaan voi sovittaa erehdystään". Nämä mahtinovellistin sanat (oliko Guy de Maupassant?) sopivat mitä mainioimmin kuvaamaan tunnelmia Ajantappaja -kalenterin tekemisestä Hilton-hotellissa emeritus-vittuilija Olavi Letkun kanssa.

No, okei, okei, Olavi on kosmopoliitti, myönnettäköön, mutta samalla myös aivan kaamea ns. pörrääjä. Siinä vaiheessa kun tavallinen ihminen aikoo jo vetäytyä yöpuulle, alkaa mahtipontinen "Olavi-show": ts. itsekseen puhuminen, Tullamore Dew -pullon kanssa pelehtiminen ja rikuneeraminen, soittelu sex-linjoille ja luoja tietää mitä kaikkea muuta. Silmä- ja korvatulpista ei ole paljonkaan apua, kun Olavi alakaa tutkia pientä kulkijaa sisällään.

Olavi on jo hyvää vauhtia vaipumassa mielipuolisuuden synkkään yöhön, kun Tenho vasta aloittelee bailaamista onnistuneen Ajantappajasession jälkeen.

No, saimme sentään Ajantappaja 2008 -kalenterin tehtyä. Tosin jouduimme viimeistelemään käännöstekstejä Hki-Tku -Pentoliinossa Olavin fläppärilä kuunnellen puolihullun turkulaisen taksikuskin oikolukua. Ei "in", vaan "on", ei "arse", vaan "ass", tiesi tämä Portsan gona neuvoa tapittaessaan luvatta haukansilmillään tietokoneen ruutua, johon tekstiä alkoi tulla aina vain verkkaisempaan tahtiin. Kielitaitonsa kyseinen kummijalakaheebo oli hankkinut Siinain erämäässa Ensio Siilasvuon ja Gustav Hägglundin adjutanttina.

No, loppujen lopuksi viikonloppu oli kuitenkin varsin onnistunut. Kyllä Letkunkin kanssa pärjää, kun antaa mennä maharollisimman paljon molemmista korvista ulos. Mutta, jos totta puhutaan, niin Ollee on mitä oivallisinta matkaseuraa - aivan sieltä parhaasta päästä.

Nyt joka tapauksessa onnellisesti kotona. Taidankin käydä hetkeksi ottamaan aurinkoa takapihan baden-baden - telttavuoteelle. Huomenna alakaa laihrutus, tupakkilakko, raittiuskuuri jne. Kalenteri on yhtä kaikki tehty, thank lord (toivottavasti OL on myös muistanut tekstimme tallentaa).

Toivoo Teidän alati uskollinen

Tenho Liiteri

Arvon mekin ansaitsemme ja niin poispäin. Täällä me nyt olemme Olavi Letkun kanssa Helsingin Inter-Continentalin Ambassador-sviitissä, mutta emme suinkaan jouten. Nimittäin yritämme kiivaasti keksiä keinoja, kuinka kuljettaa muutamia miniatyyripulloja huomiseen Suomi-Serbia -jalkapallo-otteluun. Emme nyt puhu mistään mianiatyyri-taideaarteista, vaan rehellisestä suomalaisesta väkiviinasta. Huomenna arvattavasti on krapula, ja suurin surminkaan emme halua kokea hektistä hangoveria jalkapallomatsissa.

Miksikö olemme Helsingissä? Osittain potkupallon vuoksi, mutta pääasiassa siksi, jotta voisimme jälleen kerran tarjota teille - hyvät lukijat - ensi vuodeksi mahtavan Ajantappaja -kalenterin. Koska tämä reissu on mitä työvoittoisin emme jaarittele, turhia vaan käärimme hihat ja ryhdymme päätyöhömme eli niinsanotun guanon eli potaskan tuottamiseen.

Parina viime vuotena Ajantappaja -kalenteri on työstetty Virossa, mutta koska emme entisestään halua pahentaa maittemme välisiä suhteita, aivoriihemme on nyt koolla ja aivomme pellolla täällä Inter-Continentalissa. Joudunkin nyt lopettelemaan, koska käymme nyt vähän hakemassa inspiraatiota kivalta ja aina niin maksuttomalta Ambassador-klubilta.

Lämmöllä

Hilton-ketjun Honors-jäsenet

Tenho Liiteri Olavi Letku

Suomen tietotoimiston, tuttavallisemmin STT:n lyhyehkön uutissähkeen mukaan Norja on maailman rauhallisin paikka. Tutkimuksen on tehnyt Economist-lehteen yhteyksissä oleva Economist Intelligence Unit. 121 maata oli luokiteltu väkivallan, järjestäytyneen rikollisuuden ja sotilasmenojen mukaan. Samaisessa tutkimuksessa todettiin Irakin olevan sitten se levottomin maailman kolkka. Tuon olisi kyllä saanut selville tutkimattakin.

Norjan lisäksi rauhallisia paikkoja olisivat Uusi-Seelanti, Japani, Pohjoismaat ja monet EU-maat. Suomi oli sijalla 6! Eipä taida olla Economisteilla kirjeenvaihtajaa Suomessa, tai jos onkin, on asemapaikkana varmaankin Nokian pääkonttorin kahvihuone. Tuskin on tutkija vieraillut Koskenkorvan grillin käriste- ja atomipiirakkajonossa.

Ei ole tieteentekijä kuullutkaan moottoripyöräjengeistä tai suomalais-virolais-venäläisvetoisista huumeporukoista. Lyhyt sähke ei kerro kuinka järjestäytynyt rikollisuus on tutkimuksessa määritelty. Turun Kakola muuttaa uusiin tiloihin ja heti kättelyssä on käsiraudat kilisten todettu, ettei uuden vankilan tilat riitä alkuunkaan.

Rauhattomimpia maita olivat Irakin ohella Sudan, Israel ja Venäjä. Oikeaan osunut arvaus sentään oli kun USA oli listalla vasta sijalla 96! Lienee jossain Afganistanin ja Burkina Fason välimaastossa. Japanin kärkisija myös ihmetyttää. Onkohan järjestäytyneen rikollisuuden arkkityyppi Yakuza-meininki kuollut vallan sukupuuttoon?

Tutkimuksen mukaan pienet vakaat maat, joissa on hyvät tulot ja koulutus ja jotka kuuluvat johonkin yhteenliittymään (esim. EU, muita esim. ei mainittu), ovat turvallisimpia asua. Tässä viitataan varmasti Luxemburgiin, Liechtensteiniin, Andorraan ja Monacoon. Vatikaani ei kaiketi kuulu EU:hun.

Mitäpä tässä keuhkoamaan ja jeesustelemaan, jokainen tutkii tyylillään. Economist lienee EU:ta lähellä oleva julkaisu, ihan arvostettukin kaiketi. Harvemmin sitä Turun Sanomissakaan Varsinais-Suomea huonoksi asuma-alueeksi moititaan tai Ilkassa Etelä-Pohjanmaata. Pesäpallo on sitten asia erikseen, siitä voin lausua moniaita puolueettomia mielipiteitä minäkin.

Avasin tässä ehtooni ratoksi näille blogisivuille uuden "kategorian" nimellä mediakritiikki. Oma aihealue ko. kritiikille on tarpeen, koska näillä sivuilla on viimeksi kuluneen 6 kk:n aikana paitsi vittuiltu Donald Trumpille myös paheksuttu peräsuolikaasutuotannon ylikorostumista Pohjanmaan Radion (YLE) ohjelmatarjonnassa. Ja jatkoa tähän kriittiseen tarkasteluun seuraa...

Mediakriitikki. Mitä se on olevinaan? Jotakin lässyn-lässyä taas? Se on lähinnä sitä, että jonkin tiedotusvälineen erikoistoimittajat - tässä tapauksessa Tenho Liiteri ja Olavi Letku - yrittävät raivoisasti löytää epäkohtia ja arvostelemisen aihetta muiden välineiden/blogisivujen kirjoituksista ja sanomisista. Kritisoitavaa on - a kost' jumala, paljon - eikä suinkaan vähiten Olavin ja Tenhon omissa varsin heiveröisissä, ellei suorastaan lapsellisissa, sepustuksissa.

Mutta hey, cum on, mennäänpä asiaan. Tartuin kynään/näppäimistöön siksi koska, MTV:n aina niin luotettava ja symppis uutisankkuri Urpo Martikainen oli tänään (16.5.07) täysin tutkalla, suorastaan pohjanoteerauksen tasolla . Eikä pelkästään Upi, vaan koko Maikkarin uutistiimi.

Urpo Martikainen

Pietarin ulkopuolella olevalla uudella satama-alueella on tiettävästi kahakoitu jo jonkin aikaa. Isoilla firmoilla on siellä eturistiriitoja, ja aitovenäläiseen tapaan viranomaiset ovat täysin tutkalla ja puolueellisia. TV-kuvissa äijät, miltei naureskellen, tönivät toisiaan. Lienevätkö jääneet lahjusrahat liian pieniksi. Sitten näytetään, kun jotakin betonilaattaa nostetaan nosturilla. Varmaankaan ei menetellä täysin kansainvälisten oikeuskäsitysten mukaan, mutta hei, me ollaan Venäjällä, kuten MTV:n haastattelema asiantuntijakin olkapäitä kohotellen toteaa.

Mutta mitä tekee MTV? Se yrittää nostaa siitä jonkun ulkopoliittisen kiistan tyyliin Viron "pronssisoturi". Aivan käsittämättömän totaalinen harhalaukaus Maikkarilta. Sankarivainajien muiston vaaliminen (venäläiset) ja toisaalta brutaaliin miehitysvaltaan (NL/Viro) liittyvät kärsimykset eivät käsittääkseni ole mitenkään yhteismitallisia Pietarin satamasotkuihin. Eivät siitäkään huolimatta, että perusoletus (myös allekirjoittaneella) on se, että lakia rikottiin ja mielivaltaa harjoitettiin.

Järjetöntä oli paitsi pronssisoturi-viittaus myös se, että MTV:n uutiset eivät millään tavoin valottaneet itse asiaa eli sitä, mistä on kysymys. Mitä betoniaitoja pystytellään? Miksi? Mihin? Minkä vuoksi jotkut ovat sitä mieltä, että niitä ei saa pystytellä. MTV ei kyennyt tuomaan esille edes perusongelmaa ja siihen liittyviä mahdollisesti moninaisiakin katsantokantoja.

Nyt kun Karposta vihdoinkin on päästy, näyttää MTV:n uutiset astuvan Hanskin saappaisiin. Huonoa, paskaa journalismia, anteeksi vain. Mutta tottahan pitkässä juoksussa virheitäkin sattuu. Painetaan villaisella, ellei päämääränä ole tuoda hakemalla haettua lööppijournalismia myös TV:n puolella.

Ystävällisin terveisin

Tenho Liiteri

Perkele, löin vahingos enterin ja heti lähti stoori etiäppäin. Aivan keskenerääsenä. Jatketahan äsköösestä.

Mutta pitemmittä puheitta paras. Tarkootuksena oli vain sanoa, jotta tuolla tiimillä sijoottuminen hopialle oli oikiastansa erinomaasen hyvä suoritus. Meirän poijat olivat suorastaan ylisuorittajia, vaikka vimppa peli menikin päin persettä.

Huolestuttavaa on kuitenkin tuo suomalaasen kiekkoolun outo dilemma, jotta peli alakaa olla normaalitasolla vasta sitten, kun ollahan pari, kolome maalia takana. Auta armias, jos ollahan johoros, niin melekeen joka pojalla on ns. marjapaskat housuus. Johtoasemas purkukiekot napsahteloo melekeen poikkuksetta vastustajan lapahan. Etenkin Söderholm, Berg, Kukkonen ja Saravo ovat suorastansa erikoostunehia jakelemahan namupasseja vihollisjoukkueen hyökkääjille.

Jatkoa ajatellen alakaa tuntua siltä, jotta ei sillä oo kovinkaan suurta väliä, mitä Suomen valamentaja tietää jääkiekosta. Kunhan vain olis hyvä kallonkutistaja. Minkäläänen lie tämä Shedden tällä osastolla?

Summa summarum. Hienot kisat ei niin superhyvältä joukkueelta. Uskon, jotta kolomen vuoren sisällä saarahan vielä kultaakin. Mitä tuumaa Olavi?

Tenho Liiteri

Ei voittanu Hanna, ei Kimi eikä Leijonat. No, Hansun biisi oli pikkuusen liian synkkä ja flataanen, ja Kimiltä hajos jälleen kerran alapään tukivarsi tms.

Mutta mikä, mikä peeveli tuli Jellonille? Tottahan Kanada hyvä oli, mutta ei torellakaan mikään legendaarisen rautaanen porukka. Vaahteramäen poijat olis ollu lyötävis pikkuusenkin tavallista paremmalla pelillä. Mutta kun ei. Ei, vaikka olis itkeny, pyytäny ja käskeny. Pakkas meirän poikia jännittämähän aivan liikaa. Vattas kiersi ilikiästi.

Mutta toisaalta. Ei meillä ollu tällä kertaa mukana ainuttakaan maailmanluokan staraa. Ja porukka oli kaiken päälle meleko hiras. Toki sielä pari faartikonetta oli, mutta nuon niinku keskimäärin lähtönopeus oli korkeintaan tyyryttävää tasoa. Ja jäähyjähän siitä tuloo, kun pakit joutuu roikkumahan pairas, jotta

Lottopallot pyörivät Suomessa ensimmäisen kerran tammikuun 3. päivä 1971, siis reilut 36 vuotta sitten. Tuosta päivästä alkaen tai tietysti jo hiukan aikaisemminkin olen ollut täysin vakuuttunut siitä, että loton täysosuma osuu kohdalleni, kunhan vaan sinnikkäästi jätän kuponkia asiamiehelle.

Enpä taida olla tunteineni tässä maassa aivan yksin, korjatkaa jos olen väärässä. Olin tuolloin melkein 15 vuotias koltiainen ja lapsellisuuttani kuvittelin, että jos pelaan joka kierros saman rivin, täytyy täysosuman pätkähtää kohdalleni mieluumminkin ennemmin kuin myöhemmin. Eipä ole vielä näkynyt.

Joku muka viisaampi yritti kerran väittää, että ei se todennäköisyys niin mene, koska joka kierros on erilainen ja todennäköisyyksiä pitää laskea kierroksittain. Vanhoja ei muka muistella. Kirjaviisautta sanon minä ja haistatan pitkät paskat moisille älyköille ja teoriahombreille.

On tästä todisteitakin ja vieläpä omakohtaisia, tosin ei täysosuman muodossa. Mutta kerran 80-luvulla, kun vielä opiskelin Turussa nykykirjallisuutta ja estetiikkaa, oli rahat kertakaikkisen finaalissa. Viimeiset pesoni olin pemottanut lauantaiehtoolla Hämeenportissa, eikä lisärahoitusta ollut näköpiirissä. Joskus 7 aikaan aamusta haahoilin Kauppatorilla seuranani muutama nakkipapereita nokkiva lokki ja tyhjä lompakko, mistä lie jorosta olin tulossa. Rahaa oli juuri ja juuri bussilippuun. Odottelin pysäkillä onnikkaa kun huomasin torikioskin seinässä tuoreet lottonumerot ja a'vot, siinähän oli 5 oikein. Siitä paukahti rahaa lähes 300 markkaa, millä rahoitti taas kummasti kulttuuriopintoja Hämeenportissa.

No, tuohon esihistorialliseen aikaan ei rahoja saanut samantien, vaan niitä piti odotella hyvän aikaa. Tuo kaitselmus kuitenkin vahvisti uskoani tuon saman lottorivin ylläpitämiseen, kyllä se isokin voitto sieltä vielä kolahtaa. Varmuuden vuoksi tätä samaa riviä tai sen muunnelmaa pitää tietenkin harrastaa myös Viking lotossa.

Olin kerran Tikkurilan Heurekassa, hieno paikka. Siellä on lottokone johon voi syöttää oman onnenrivinsä ja kokeilla montako täysosumaa kierroksella olisi jos se rivi sattuisi kohdalle. Ennen kuin syötin numeroni masiinaan, katsoin tarkkaan ympärilleni, ettei kukaan pösilö vain lunttaa riviäni ja tule osingoille. Olin oikein tyytyväinen kun kone ilmoitti, että rivilläni sattuisi vain yksi täysosuma. No, tuolla viikolla ei tärpännyt.

Tänään on taas lauantai ja rivi vetämässä. Mitähän kaikkea niillä voittorahoilla oikein tekisi. Suomen painiliitto saisi tietenkin osansa mutta toki mualimaakin pittäis kahtella.

Joku kyynikkö voi tietysti laskeskella kuinka paljon markkoja ja euroja tähän voitonkalasteluun on 36 vuodessa kulunut ja mitä moinen summa olisi tuottanut sijoitettuna vaikkapa Nokian osakkeisiin. Itse en sellaiseen sorru, onhan kysymys pelkästään satsauksesta tulevaisuuteen, niinkuin rahaa laittaisi pankkiin.

Ennen vanhaan Lotto oli viihteellisempää, koska oli Lottotyttö Hilkka Kotamäki. Hänellä oli vähintäänkin yhtä lyhyt minihame, kuin nykyisillä euroviisuedustajilla. Hilkka oli kova vetonaula mm. juhannusvalvojaisissa. Häntä suositumpi ei ollut aikoinaan kuin Virginialainen.

Lottotyttö Hilkka Kotamäki ja Virginialainen Keimolan Juhannusjuhlissa

Hetken ajattelin, että paljastaisin rivini tässä blogilla, mutta onneksi tulin järkiini. Ei kai sitä nyt etukateen pidä hyviä rahoja jaella.

Tenho Liiteri on tullut vanhaksi. No ei sentään, mutta kumminkin siihen ikään, jotta kaikenlaista kremppaa alkaa olla. Siksi sijoitankin tämän kirjoituksen osastoon "kulahtaneet popparit".

Kaikenlaista kremppaa. Niin kuin nyt esimerkiksi tuo oikea polvi. Huomenna maanantaina kirurgi Juhani Ikonen tekee jo toistamiseen tähystystoimenpiteen T. Liiterin surkealle polvilumpiolle & nivelkierukalle.

Entisenä Suomen jääkiekkomaajoukkueen ja TPS:n luottolääkärinä Ikonen varmasti osaa asiansa. Tenhon tehtäväksi jää lähinnä huolehtia siitä, ettei sulkijalihas falskaa. Siinä on muuten pirun kova homma, sillä epiduraalipuudutus vie totaalisesti tunnon vyötäröstä alaspäin. Kokemuksesta tiedän, että esimerkiksi oman ns. klinun olemassaolosta ei ole leikkauksen aikana ja jälkeenkään minkäänlaista havaintoa. Vanhat pornovideot potilaan ja sairaanhoitajan välisestä animaalisesta seksistä eivät varmastikaan ole kuvattu päiväkirurgisen osaston heräämössä.

Miksi kerron kaiken tämän? Siksi, jotta saattaa vierähtää jokunen tovi ennen kuin taas kykenen jalkautumaan Fujitsu Siemensini ääreen. Onneksi meillä on mr. Olavi Letku, joka tunnetaan paitsi tavattoman vuolaana myös erittäin lahjakkaana sanankäyttäjänä.

Soittelin eilen Ollille, ja hän lupasi jo aivan lähipäivinä kirjoittaa tälle blogille muutamia sarkastisia vittuilu-klausuuleja liittyen maamme uuteen hallitukseen. Samalla hän kertoi raapustavansa jokusen pastoraali-tuokiokuvan lapsuuskesistään Seinäjoen Alakylässä. "Sotaojan pyörtänöllä" tulee kuulemma olemaan näiden lapsuusmuistelojen otsikko, näin Olavi pienessä nousutällissä vannoi. Saanemme varmasti myös muutaman Olavi Letku -ruokaohjeen - Itikan ja HK:n makkarajalosteiden tiimoilta tietenkin.

Superstädää alkavaa kesää kaikille!

Tenho Liiteri

Pohjanmaan Radiossa on tämän päivän teemana piereskely. Kuinkas muuten, johdetaanhan kanavaa Vaasasta.

Radion nettisivuilla on aiheeseen liittyen oikein kuuntelijakyselykin. Tärkein kysymys on, "naurattaako pieru". Vastausvaihtoehdot ovat kyllä ja ei.

Kysymyksenasettelu on, anteeksi vain, perseestä. Itse piereskelijää flatuksen laulattaminen saattaa naurattaa kovastikin, mutta ei taatusti ketään muuta. Ei silloin, kun puhutaan normaalijärjellä ja -mentaalihygienialla varustetuista ihmisistä.

Mutta mitä pitäisi päätellä siitä, että suurin osa Pohjanmaan Radion kuuntelijoista on sitä mieltä, että pieru naurattaa? Ainakin sen voi päätellä, ettei kansanhuumorin kivijalka ole Pohjanmaalla vuosisatain kuluessa murentunut.

Kun Ismo Alanko laulaa, että Suomi putos puusta, taitaa kyse olla pelkästä toiveajattelusta.

Pohjanmaan Radion keskustelupalstalla saa vastata muun muassa kysymykseen "kenen kanssa piereskelet". Tämä on mielenkiintoista. Lieneekö tosiaan niin, että lakeuksilla ihmiset soittelevat toisilleen tyyliin, "terve, lähdetäänkö illalla piereskelemään"? Tai kertooko nuori neito kaverilleen bänksien jälkeeen, että "mä en enää piereskele Maken kanssa"?

No, joku kauhajokinen - tietysti - kirjoittaakin Pohjanmaan Radion keskustelupalstalla, että "juuri ne, kenen kanssa piereskelen, ovat parhaita ystäviäni". Kauhajokinen versio verivalasta onkin tiettävästi se, että laitetaan ahterit vastakkain ja laulatetaan hanuria.

Tenho Liiteri ei missään tapauksessa halua esiintyä moralistina ja jeesustelijana, mutta pakko todeta, että sain pieruhuumorista yliannoksen jo keväällä 1979, jolloin olin pari viikkoa töissä Ojaniemen sahalla Kurikassa. Sahatyömiehillä tuntui olevan erityinen tarve piereskellä ruokalassa ja nimenomaan ruokailun aikana.

Mutta te siellä Pohjanmaan Radiossa, jatkakaa samalla linjalla! Antakaa kansan äänen tulla kuuluville. Kun tekniikka aikaa myöten kehittyy, niin ehkä mukaan saadaan myös haju.

Kunnioittavasti

Tenho Liiteri, erikoistoimittaja

Vanaha kansa Kauhavalla tapaa usein sanua, "yrittänysiä ei laiteta" ja "harijootus teköö mestarin". Kyllä sinä Tenho kuomaseni kenties vielä joskus olet eteläisen Pohjanmaan yksi parhaista puutarhakeinun kokoajista. Tässä paino sanoilla kenties ja joskus. Tässä järjestyksessä.

Tenhon kokoama Tuulia puutarhakeinu

Mitä pingviineihin ja eskimoihin tulee, esitämme pitkästä aikaa kuva-arvoituksen tyyliin "Etsi viisi virhettä". Nämä kuvat on otettu eräässä eteläisessä eläintarhassa samassa paikassa minuutin välein. Toinen on Etelänavan pingviini ja toinen on sitä helposti ystävystyvää pohjoisempaa lajiketta. Mutta kumpi on kumpi? Hämmästyttävä yhdennäköisyys. Molemmat ovat kanta-astujia.

Olavi Letku kirjoittaa jälleen kerran (lukuun ottamatta Whittager-sekoiluja) täyttä asiaa. Suomalainen massaturismi on kaikin puolin kiehtova ja haastava aihealue. Aionkin jatkaa muutaman rivin tästä Olavin virittelemästä aiheesta kertomalla muun muassa eräästä episodista Istanbulin Ramada-hotellin lobbyssa sekä eräästä kaoottisesta eläkeläisporukan Terijoen-reissusta (jolle mielitiettyni kanssa kerran - alta kolmikymppisinä - erehdyimme mukaan).

Mutta en kuitenkaan nyt. Olen nimittäin tehnyt tänään sellaisen uroteon, josta palkitsen itseni muutaman tunnin kappakkareissulla. Itse asiassa taksi on jo tilattu porraspäähän. Kokosin nimittäin tämän päivän ja illan aikana Tuulia-nimisen metallirunkoisen puutarhakeinun, täysin omin käsin ja aivoin. Ja mikä ihmeellisintä keinu on nyt pystyssä ja siinä voi istua, jopa varovasti keinua. Ei kun viivana kapakkaan!

Mutta vielä muutama sana keväästä. Jäätelösesonki on alkanut, ja niinpä ostin tänään niin sanotun Eskimopuikon. Järkytykseni oli melkoinen kuin näin Eskimopuikon paperissa pingviinin kuvan. Olen aina ollut siinä luulossa - ja itse asiassa olen edelleen - että eskimot asuvat pohjoisnavan suunnalla ja pingviinit etelämantereella. Ovatko nyt menneet puurot ja vellit sekaisin, vai onko Tenho totaalisesti väärässä?

Mitä sanoo tähän Olavi Letku, joka syksyllä 1979 kelpuutettiin opiskelemaan maantiedettä erääseen Suomen arvostetuimpaan yliopistoon (ja uskokaa tai älkää, se on aivan totta).

Tenho Liiteri

Päivää väestöryhmät. Tänään on perjantai ja 13. päivä, onneksi ei ole sentään enää pitkäperjantai. Kuulun harmikseni siihen aika laajan kansanosaan, joka uskoo näihin hiukan mystisiinkin perinteisiin. Mustaa kissaa en ole vielä tänään tavannut, mutta pidän poskessa jemmassa kokolailla hyvää räkäklönttiä senkin varalta. Mustan kissan tavatessaanhan kuuluu oikean olkapään yli vipata keltteri niin kaus kun poskissa voimaa riittää.

Jostain syystä silloin kun on ollut perjantai ja 13. päivä, olen jostain selittämättömästä syystä varjeltunut suuremmilta onnettomuuksilta. Täytyypä heti koputtaa maalaamatonta puuta, vaikka sellaista nykyajan huusholleista enää vähempi löytyy.

Pääset paljon helpommalla, jos näihin et usko

Muistan elävästi vielä eräänkin Tenhon kanssa tekemämme ulkomaankirjeenvaihtokeikan Kanarian saarille joskus 90-luvun alkupuolella. Otsikoimme jutun sen aikaisen työnantajamme lehdessä näin: "Canary Islands - Känäri saaret". Olimme nimittäin jostain kumman oikusta saaneet päähämme tutkia suomalaisten ryyppäämiskäyttäytymistä kyseisellä saarella. Tuolloin hevostelin Tenholle, että meikäläisellä on vahvat luut, eikä koskaan ole ollut edes murtumaa missään, saati irtipoikki mikään paikka. Maalaamatonta puuta ei löytynyt ja seuraukset olivatkin sitten kohtalokkaat, mutta siitä tuonnempana.

Huomasimme koko lailla äkkiä, että saadaksemme autenttisen kuvauksen tuosta mesomisesta, täytyy itsekin olla tukevasti juovuksissa ja tunkea muiden matkalaisten menoon mukaan. Lomalentomme lähti Helsinki-Vantaalta lentoyhtiön ollessa joku käsittämätön LTU, mikä ei ainakaan tarkoittanut Laihian Työväen Urheilijoita. Muutama matkalle pyrkivä Elmeri torpattiin jo passitarkastuksesta kotimatkalle liiallisten pohjien vuoksi. Harmi, sillä menetimme jo juttukeikan alkuvaiheessa hyviä aiheita. Lentoaseman baarissa äijät vaikuttivat oikeinkin huumorismiehiltä. Kyllähän meitä nauratti kun toinen hoki koko ajan, että "Aha, onks Vilijoo näkyny".

Huojennuksemme oli suuri, kun huomasimme määrän korvaavan laadun. Örveltäjiä riitti koko koneen täydeltä. Tenhon ostaessa Valitut Palat- ja Kalle-lehtiä meille matkalukemisiksi lentoaseman lehtipisteestä, kuului kioskin takaosasta melkoinen rysäys. Joku kaatui pyörivän aurinkolasitelineen päälle ja totesi "Oho, sano Eemeli". Ja meillä kaikilla, paitsi kioskin pitäjällä oli niin pirun hauskaa.

Kone saatiin täytettyä kohtuullisessa ajassa. Kuvankauniit espanjalaiset lentoemännät saivat kuin saivatkin kaikille turvavyöt päälle. Lentämiseen tottumattomat suomituristit ottivat huikkaa pulloistaan, eihän sitä koskaan tiedä milloin on viimeisellä lennolla ja jos alas tullaan, niin mieluummin reippaasti kännissä.

Ruokatarjoilun alettua tuli capiiniin jännittynyt olotila. Huuto loppui ja puheensorinakin laski siedettävälle tasolle. Etupenkistä kuului pelonsekaista kuiskuttelua "Mitähän perkeleen välilihaa ne mahtaa tarijota, ei näistä etelänmaalaisista koskaa tiä, oliskohan pareet olla vaan syömäti". Tähän kokeneempi matkakumppani "Härkää se kuitenni on, kas niitä kun tulleepi sieltä ihan liukuhihnalta härkätaisteluloista, ne kun aina loppujen lopuksi tappaapi ne härät". Ruoka tuli ja se oli kanaa, jälkiruuaksi saatiin hedelmäsalaattia. Oikein oli hyvää.

Takanamme tilanne oli huonompi, hedelmäsalaatti puuttui herrasmiehen annoksesta. Siitäkös tämä Kauhavan Caballero äityi huutamaan "Hei tarijoolija, meikälääseltä puuttuu kiisseli!". Kun ei henkilökunta heti ehtinyt hätiin, meteli kävi kovemmaksi "Tuo ny saatanan vosu sitä kiisseliä tänne ja vähä äkkiä!" Kielivaikeuksien vuoksi lentoemäntä ei heti ymmärtänyt mitä lajitoverilta puuttui ja tilanne alkoi muuttua painostavaksi "Eksä ny näje, notta täs mun tassilla ei oo kiisseliä, kaikilla muillon kiisseliä". No, suomalainen matkailija ymmärtää toista suomalaista matkailijaa. Ympäri kabiinia nousi montakin kanssamatkustajaa, jotka lahjoittivat herralle hedelmäslaattinsa. Lentoemäntä naurahti "Oh, i'm sorry. I didn't know, that Fruit Coctail is Ciseeli in finnish. I'm so sorry that I can't describe how sorry I am".

Lento oli yölento ja perille Aeropuerto Las Palmasiin saavuimme aamuyöstä noin klo.5. Laskuhumalainen ryhmämme lapioitiin bussiin ja köröttelimme kohti Play del Inglesiä. Hotellin nimi oli Jardin Dorado(Kultainen puutarha). Heti receptionin oven ulkopuolella oli aika uskomaton näky. Yläkroppa paljaana vastaamme saapasteli kaveri jonka kansallisuutta ei tarvinnut arvailla. Alaosana oli kusenpolttamat erittäin perinteiset valkoiset pitkät kalsarit. Pystyssä pysyminen oli erittäin hankalaa, koska tasapainoa oli haittaamassa oikeassa kädessä litran pullo 60% Koskenkorva-Vodkaa. Ääntä lähti kuin niittosilppurista, mutta sanoista ei saanut selvää.

Majoituminen sujui mitenkuten ja opas kehoitti uupuneita matkalaisia hiukan lepäilemään, sillä puoliltapäivin hotellin allasbaarilla olisi tervetulotilaisuus, jossa kerrotaan muun muassa retkiohjelmista. Ja toki kaikesta muustakin vieraassa maassa tarpeellisesta tiedosta. Jaoimme Tenhon kanssa erittäin mukavan ja isokokoisen aparttementtoksen. Kiittelimme työnantajaa avokätisyydestä, koska tilaa oli viljalti. Purimme Remingtonimme matkatavaroista ja painuimme hyvin ansaituille nokosille. Olihan materiaalia juttumme pohjaksi jo yllin kyllin, vaikka olimme olleet maassa vasta muutaman tunnin.

Vekkari herätti meidät hyvissä ajoin tervetulotilaisuuteen. Puimme bermudat ja safaripaidat päälle ja kuin yhdestä suusta totesimme olevan hyvin aikaa kahviin ja Veterano brandyyn hotellin lobbybaarissa. Täällä tapasimme kaksi jo viikkoa aikaisemmin tullutta kahden viikon matkalla olevaa Loimaalaista veikkosta. Asiat olivat huonolla tolalla. Herrat olivat nimittäin vuokranneet edellispäivänä auton, Seatin paikallisesta autovuokraamosta nimeltä Happy Car. Auton vuokra oli ollut halpa ja muutenkin oli säästetty ja jätetty mm. vakuutukset ottamatta. Seatilla oli sitten miehekkäästi huristeltu oiken Las Palmasiin. Iltaa oli vietetty pitkän kaavan mukaan. Kuski oli juonut vain olutta, että pysyisi ajokunnossa, Cerveza Tropical oli maistunut. Tapastakin oli käyty syömässä. Sitten kun tuli kotiin lähdön aika, ei autoa ollutkaan löytynyt mistään. Tosin kadut ja autot olivat aika saman kaltaisia. Taksilla oli tultu ja vielä yöllä käyty tekemässä katoamisilmoitus Policia Municipalissa. Voi voi, totesimme me ja lähdimme allasbaarille.

Baarilla matkatoimisto tarjosi asiakkailleen Sangriaa ja pähkinöitä. Väkevämpääkin sai, mutta ne piti hakea baarimikko Pedrolta ja maksaa itse. Ohjelmassa oli joka päivä joku retki ja parhaina päivinä jopa kaksi. Heti samana iltana oli Antonion sikajuhlat läheisessä rantaravintolassa. Panimme merkille, että kun maksoi 150 markan maksun, olisi ruuan lisäksi rajaton määrä juomia tarjolla "ilmaiseksi". Sama ilmiö tuntui olevan kaikissa retkissä, kun maksat retken, saat juomat "ilmaiseksi" Loistava markkinointikikka joka meni suomalaisturistiin kuin kuuma veitsi ilmajokiseen kirnuvoihin.

Ilmoittauduimme tietenkin Antonion bileisiin. Ilmoittauduimme toki ostosretkelle Las Palmasiin, emme tahtoneet kokea samanlaisia kauhunhetkiä, kuin tapaamamme autonvuokraajat. Saarikierroksista jätimme toisen väliin, mutta Flamengo-tanssia halusimme ilman muuta mennä katsomaan. Iltaretki ruokineen ja "ilmaisine" juomineen historialliseen linnaan, missä oli turnajaiset jäi meiltä väliin, koska Tenho tiesi ettei alueella pitäisi kovin historiallisia linnoja oleman. Sen sijaan ilmoittauduimme viimeisen illan retkelle Sioux Cityyn, missä "aidot intiaanit ja lännenmiehet pitivät showta. No, jokainenhan tietää, että intiaanit ovat alun alkaen Kanarian saarilta lähtöisin.

Retkillä oli aika reipas meininki. Osallistuimme toki Tenhon kanssa itsekin näitten "ilmaisten" drinkkien nauttimiseen, olihan työnantaja ne maksanut. Antonion vartaassa paistettu sika oli hyvää ja kyytipoika vieläkin parempaa. Tenhon järjestelmäkamera, työnantajan Canon tallensi oivia kuvia kauniista saaresta ja riehakkaasta matkaseurueesta. Remingtonit napsasivat joka päivä. Kovista kankkusista huolimatta piti saada tinki täyteen. Mitä ei ehditty tai jaksettu kirjoittaa, luettiin sanelukoneelle. Las Palmasista ostimme asiaankuuluvaa kultaketjua, niin kaulaan kuin ranteisiinkin. Metritavaraa, mutta "aitoa kultaa". Rouvat Letku ja Liiteri saivat tuliaisina "aidot" Diorin huivit sekä tietenkin hajuvettä ja vaasit. Tuon ajan viinakiintiöt eivät antaneet myöten edes likööripullon vientiä, emmehän olleet mitään salakuljettajia.

Matkan puolivälissä saattelimme jo tutuiksi käyneet ryhmämatkalaisemme retkelle "historialliseen" linnaan. Kun bussi oli lähtenyt, kysyin receptionin Andrelta, kuinka vanha tuo linna oikein on? Andre nauroi partoihinsa ja kertoi "Five years, mister, five years, very old castle". Menimme Tenhon kanssa huoneistomme parvekkeelle istuskelemaan ja ihailemaan auringonlaskua. Uima-altaaltakin oli väki poistunut. Rauhaa kesti vain hetken aikaa, kun yläkerroksesta alkoi kuulua kiroilua, kolinaa ja meteliä. Kurkotimnme oikein katsomaan mikä siellä oikein oli hätänä. Ehdimme juuri vetää päämme pois, kun ylähuoneistosta lensi nojatuoli uima-altaaseen. Sitä seurasi toinen nojatuoli ja kohta perään vielä sohva. Jälkeen päin kuulimme, että kaksi huoneistossa majaillutta tamperelaismiestä saivat sakkojen ja korvausvaatimusten lisäksi häädön hotellista. Tilanne oli kuulemma aika hankala, koska lomaa oli vielä viikko jäljellä. Asumusta ja pesetoja vain puuttui, kuinkahan pärjäsivät.

Illemmalla seurueemme saapui "historiallisesta" linnasta hyvällä tuulella ja tukevasti juovuksissa. Eräs turkulainen pahoitteli, että emme olleet mukana, koska turnajaiset linnassa olivat erittäin hauskat. Homma oli mennyt suurin piirtein niin, että paikalla oli neljä "ritaria" hevosineen ja tämä nelikko oli puettu eri väreihin. Meidän ryhmämme oli jaettu sitten neljään eri osaan ja jokaiselle ryhmälle oli nimetty oma ritari ja annettu ritarin väriä vastaavat liput jokaiselle. Turkulainen oli kannattanut sinistä ritaria, mikä kuulemma sopi oikein hyvin, koska Turun vaakunassa on paljon sinistä väriä. Sitten ritarit alkoivat kilvoitella erilaisissa ritareille sopivissa turnajaislajeissa. Voittaja kussakin lajissa määräytyi kuulemma sen mukaan, kenenkä ritarin väreissä olevat kannustajat huusivat ja heiluttivat lippuja kovempaa. Yksinkertaista ja hauskaa. Ruoka oli kuulemma hyvää ja "ilmaista" viinaa riittävästi. Linnakin oli ollut todella hieno ja vanha.
Paljosta olimme siis Tenhon kanssa jääneet paitsi. Tästä äkämystyneen' päätimme pitää omat "turnajaiset" ja esitimme seurueellemme hotellin lobbybaarissa Tiernapojat alusta loppuun. Pitivät meitä hieman erikoisuuden tavoittelijoina ja oikeassa olivat.

Kaikki hauska ja hyvä loppuu aikanaan, sellaiseksi tämä maailma on rakennettu. Koitti viimeinen ilta ja retki Sioux Cityyn. Aitoja intiaaneja, oikeita Cowboyta ja ennen kaikkea saluunassa "ilmaista" viinaa. Paikka oli todella suosittu, intiaanikylän parkkipaikalla oli kymmenittäin turistibusseja. Joku ryhmästämme jo pelkäsi, mahtaako siellä viina riittä, oli meinaan sen verran paljon porukkaa. Kyllä se riitti, eikä mitään limiittiä ollut. Oikein härkä oli pantu vartaaseen ja sitäkin riitti. Rodeoarenalla oli mahtava meininki. Intiaanit ratsasti ja ulvoi intiaanihuutoaan. Cowboyt esittelivät taitojaan lassoten milloin vasikkaa, milloin aasintamman varsaa. Meininki oli todella kansainvälistä ja ennen kaikkea, saluunasta sai sitä "ilmaista" viinaa mielin määrin.

Sioux Cityn saluuna

Kylläisinä ohjelmasta ja tarjoilusta valuimme kohti parkkipaikkaa, missä bussit odottivat. Aikaa lähtöön oli enää muutama minuutti, kun virtsarakkoni kertakaikkiaan ilmoitti olevansa koko lailla täynnä. Ilmoitin huomiostani Tenholle ja hän herrasmiehenä lähti kuselle myös. Menimme hiukan sivummalle aivan parkkialueen reunamille. Parkkialue oli koristeltu isoilla ruukkupalmuilla. Tässä kohtaa meikäläisellä tapahtui se niksahdus. Jostain käsittämättömästä syystä katsoin asiaksen kiivetä tuollaiseen toista metriä korkeaan ruukkuun. Suomalainen mies oli tottunut päästelemään puuta vasten. Ei siinä mitään, toimitus kesti kauan, mutta sujui asiallisesti. Sitten kuulin vähän kauempaa Tenhon äänen "Onkohan tuo meirän linija-auto ku on tua lähärös". Siitä paikasta minä ponkaisin juoksemaan äänen suuntaan. Olin vaan unohtanut olevani ruukussa. Kuului kolme pamahdusta ja sitten olin maassa jalka lievästi sanottuna tuhannenvitunpaskana.

Tenho toimitti minut paikalliseen Centro Medicoon, missä röntgenissä todettiin kintun olevan kolmesta kohtaa poikki, ei siis murtunut, vaan poikki. Siinä ruukussa oli nimittäin sellainen sisäänpäin kääntyvä reunauloke, jonka taakse toinen mono jäi muun kropan jatkaessa menoaan. Sain valita naulataanko jalka Kanarialla vai kipsataanko ja leikataan suomessa. Tulin Suomeen ja ruuvattiin, kuulostaa paremmalta kuin naulaaminen. Kyllä me se juttukin tehtiin, oikein oli työnantaja kehunutkin. Näin Tenho kävi minulle sairaalassa kertomassa.

Se on hyvä olla sitä höyläämätöntä puuta aina lähettyvillä. Kun ei koskaan tiedä, milloin sitä tarvitsee. Hei, olkaa varovaisia siellä!

ps. Kutsun tätä tapahtunutta lapsellisen miehen tragediaksi saman nimisen italialaisen elokuvan mukaan. Meikäläiselle on sattunut kaikenlaista muutakin, minkä voisi nimetä samalla otsikolla.

Joku savolainen tai hämäläinen saattaisi ajatella, että eihän Jorma Ollilalle voi kirjoittaa avointa kirjettä: sehän on melkein sama kuin kirjoittaisi jumalalle. Mutta eihän se ole likikään sama, jumala on kaikkivaltias, ja Jorde vain tavallinen suomalainen mies, joskin melko menestynyt ja hyvin toimeentuleva. Ollila on kuulemma myös erittäin huumorintajuinen, vaikka sitä ei päältäpäin välttämättä uskoisi.

No, me pohjalaiset kirjoitamme kenelle haluamme ja sitä paitsi, kuten melkein kaikki tietävät, Ollilakin on pohjalainen. Kurikasta tietysti. Letku ja Liiteri ovat muuten kerran olleet Jorman kanssa samalla "keikalla". Tämä tapahtui joitakin vuosia sitten Kurikan Pitkässä Jussissa. Valitettavasti olimme silloin Olavin kanssa niin varattuja ja ylösotettuja, että emme lainkaan ehtineet kyseistä heeboa moikkaamaan. Kurikkaan Ollila saatiin yrittäjien juhlakaluksi muistaakseni niin, että Ujaisen Jukka soitti silloiselle Nokian pääjohtajalle ja sanoi, että "terve, täällä on sun vanha tenniskaveri, muistakko?". Jukka ja Jorma olivat vuonna 1964, tai jotain, menneet samalla autokyydillä Vaasaan pelaamaan tennistä. No, tottahan Jorma heti sen muisti.

Anteeksi vaan, Jorma Ollila, tämä pitkä johdanto. Tämänhän piti olla avoin kirje, ja niin tämä onkin. Otetaan siis uusi alku:

Hyvä Jorma Ollila! Tiedän, että et enää ole Nokian pääjohtaja, mutta rohkenen silti lähestyä sinua eräässä Nokiaa toivottavasti lähivuosina koskettavassa asiassa (kirjoitan siksi, koska uskon, että sinun sanallasi on yhä Nokiassa huomattava painoarvo, ja koska olet entinen ja samalla ikuinen kurikkalainen).

Asiani koskee Nokian pääkonttoria. En puhu nyt organisaatiorakenteesta, mahdollisista palkkavinoutumista tms. vaan konttorista fyysisenä tilana. Toki nykyinen konttori on hieno ja mahtava, ei siinä mitään, mutta ajatukseni siintävät jo siinä visiossa, minkälainen Nokian tasoisen yrityksen pääkonttori voisi ja pitäisi olla.

Ja nyt, asiaan: Eliel Saarinen otti 1920-luvulla osaa suureen amerikkalaiseen arkkitehtikilpailuun, jolla haettiin suunnittelijaa maailmankuulun Chicaco Tribune -sanomalehden toimitukselle ja pääkonttorille. "Saarinen almost won", kirjoittaa Judith Dupré suurenmoisessa Skycrapers -kuvateoksessaan. Mutta ei kuitenkaan voittanut. Ykkössijan veivät Raymond ja John M. Howells sinänsä hienolla 141-metrisellä, goottivaikutteisella Tribune Tower -työllään (joka nyt seisoo Chicago Riverin varrella miltei vastapäätä Wrigleyn purukumikonsernin uljasta päärakennusta). Saarinen jäi hopealle, mitä pidettiin aikoinaan suurena vääryytenä. Jopa voittajakaksikko oli sitä mieltä, että Saarisen työ oli paras. Mutta. Ja tässä tulee nyt pointti: Saarisen työtä ei ole milloinkaan toteutettu - lieneekö edes lunastettu - joten eikö siinä olisi mitä mainioin suunnitelma Nokian uudeksi pääkonttoriksi (Helsinkiin tietysti, ei tosiaankaan mihinkään Kuala Lumpuriin).

Valitettavasti skannerini on hajalla, enkä voi liittäa oheen kuvaa tuosta jylhästä mestariteoksesta (toivon tässä kohden jälkijunaista apua erikoistoimittaja O. Letkulta), mutta jos asia alkaa kiinnostaa, voin postittaa. Jorma, sinulle vaikka koko Skycrapers -kuvateokseen. Jos Helsingin rautatieasema on upea, on tämä Saarisen pilvenpiirtäjä aivan vertaansa vailla oleva, suorastaan täydellinen arkkitehtoninen kokonaistaideteos (ja noin kolminekymmenineviisine kerroksineen miellyttää taatusti myös tavallisen taatelintallaajan silmää).

Eliel Saarisen toiseksi tullut työ vasemmalla ja arkkitehtikilpailun voittanut Raymond ja John M. Howellsin työ oikealla.

Arvaapa Jorma, minkälaista maailmanlaajuista megahuomiota ja good williä Nokia saisi, jos Helsinkiin ruvettaisiin pykäämään Saarisen 1920-luvun art deco -mestariteosta. Ja kun Eliel kerran oli graniittimiehiä, niin rakennus sattaisi yltää pyramidien ikään ja asemaan.

Joku voi sanoa, että pilvenpiirtäjät eivät sovi suomalaiseen mentaliteettiin. Ei se aivan niinkään ole. Itse asiassa hyvin monet New Yorkin hienoimmista vanhoista pilvenpiirtäjistä ovat suomalaisten tekemiä. Lukaisepa, Jorma, piruuttasi Antti Tuurin mainio kirja "Taivaanpiirtäjät", joka miltei dokumentaarisesti kertoo New Yorkin Cenrtal Parkin laidalle vuonna 1909 kohonneen Metropolitan Life Insurance Towerin rakennustöistä. Siellä ne Suomi-pojat kulkivat kymmentuumaisilla palkeilla aivan kuin navetan ylisillä kotona Paskoonkylässä - tosin paljon korkeammalla, jopa 213 metrissä.

Kenellä oikeudet Saarisen työhön nykyisin lienevätkin, luovutaan niistä luultavasti kohtuuhintaan "hyvän asian tähden". Fundeeratkaa tätä nyt edes pikkuisen siellä Nokiassa, vaikka ehdotus tuleekin tällaiselta puoliarveluttavalta taholta. Ja by the way, meikäläiselle ei tarvitse maksaa lainkaan provikkaa. Jonkun simppelin Ringo-kännykän tms. voisitte kuitenkin lähettää.

Ystävällisin, suorastaan monumentaalisin terveisin

Tenho Liiteri

Tsaude!

Tiesinkin hieman Tenhon vastinetta odotella. Siksipä otin illalla alle nokoset, jotta saatoin siirtää näitä kirjallisia töitä tänne yön pimeisiin tunteihin. Mitä Tenhon Pop Corn -levytykseen tulee, juuri näinhän kirjoitin "...esitti Hot Butterin mainion kappaleen Pop Corn rummuttaen ilmalla pullistettuja poskiaan niin taitavasti, että...". No, tohkeissaan ei aina jaksa lukea juttuja loppuun.

Kyllä minä vieläkin ihmettelen tätä Whittakerin tapausta, mutta jos se nyt on oikein oskilloskoopilla tutkittu ja verrattu. Tosin en ihan tarkkaan muista kuinka tuo laite varsinaisesti toimii, koska podin kovin kiusallista työuupumusta aikoinaan koulun fysiikan tunneilla. Ne kun olivat aina aamu kahdeksalta.

Vielä vähemmän tunnen syntetisaattoreita, pulsaattoreita, kultivaattoreita ja tabulaattoreita. Luin kuitenkin tässä päivänä muutamana jutun jaappanilaisten tekemästä syntetisaattorista, johon on äänitetty kaikenlaista äänimaisemaa. Näitä ääniä sitten saataisiin ulos koskettimista. Olisikos tässä nyt käynytkin niin päin, että Rogerin loistavaa vihellystä olisi kopioitu vaikka nyt tähän mainitsemaasi Rolandiin?

Kumpi jäljittelee kumpaa? Kumpi oli ensin, Roland vai Roger? Mene ja tiedä!

Laitanpa tähän vielä linkin tuolta meidän keskustelupalstalta. Linkin oli löytänyt nimimerkki rimari, kiitos tästä! http://www.youtube.com/watch?v=5FBxvmbE_9g Siinäpä viheltäjä elementissään!

Vieläkin muistaisin, että studiossa on Landola ainakin nähty, jos hetikohta tiedänkin, että Suzuki ja Isuzu sopivat paremmin Tenhon hyppysiin. Olisiko näkemälläni Landolalla ollut joku muu kuin soitannollinen funktio? Ehkäpä se oli tarkoitus prääsätä paskaksi lavashowssa. En minäkään kaikkia yli 2000 tekemäämme sketsiä muista, onneksi.

Nyt kun mainitsit, niin Heinosen Tapsan kiihkeä Julian Grimau vuodelta 1971 on kyllä ohjelmassa soitettu. Itsekin lauleskelin tuota, Taistelulaulut-vihkosessakin julkaistua kappaletta aivan hiljattain.

Toots Thieleman boikottia en voi käsittää, mutta ei sota yhtä miestä kaipaa. Ehkäpä tuo on vastaveto sille, etten itse halua suosikkisi Demis Roussosin olevan ohjelmassamme äänessä. Olkoon tuo boikottiasia sitten tasapeli 1-1.

Voi hyvä luoja. Kattelkaa ja kuunnelkaa ny itte: http://www.youtube.com/watch?v=erDQ-UxyBwo

Mutta kiitos kutsusta kuomaseni, olkaamme vappuna oskilloskooppisi vieressä silmä ja korva tarkkana. Tuon kaikki Whittaker-vinyylini, vodkat ja lingonit. Eiköhän tämä kuuma kiistaperuna saada vielä suotuisaan ratkaisuun. Lähden huomenna hieman Mullikarjayhdistyksen kanssa risteilemään, joten tarkennuksiani asioihin tällä blogilla täytynee odottaa tuonne pyhään asti.

Tuli kyllä hyvään aikaan tämä reisu, pääsenpä hetkeksi näistä Roger-ristipaineista hermolepoon. Kävin eilen oikein Stressmannissa tekemässä hankintoja ja täräytin tuliterän liilan pikkutakin varmistaakseni edustuskelpoisuuteni.

Eipä ollut Olavista tällä kertaa leikinlaskijaksi. No, eihän se ole suuri yllätys, ottaen huomioon aiheen arkaluontoisuus. Enpä silti olisi uskonut, että Olavia aivan näin paljon hatuttaa se, että vihellysmusiikin kustannuksella leikkisästi hieman spekuloidaan.

Rennolla tavalla Olavi tässä nyt on vastaavinaan, mutta mikä onkaan kirjoituksen pohjavire? Ellen tuntisi Olavia perinpohjin - ja tietäisi hänen olevan sisimmältään paitsi tulenpalava Roker Whittager fani myös erinomaisen hauska ja ystävällinen heppu - voisin väittää, että kyseessä on katkeran miehen katkera vuodatus. Jos en olisi kumonnut O. Letkun kanssa vuosikymenien ajan tuhansia vodka lingon -paukkuja, ihmettelisin, että mihin on kadonnut tuon pohjalais-veijarin luonteenomainen lystikkyys. Mikä on kurtistanut kulmat, jähmettänyt vanhan velikullan suupielet.

Mutta asiaan. Kuinka sinä, hyvä Olavi, voit käsittää niin, että minulla on antipatioita Roker Whittageria kohtaan? Ei todellakaan ole. Kyse on pelkästään tutkivasta radio-/blogijournalismista, johon meitä kumpaakin jo Peräseinäjoen pännäkerhossa aikoinaan kannustettiin. Sitä paitsi olenhan tulikirjaimin tähdentänyt, että Whittagerin osalta en väitä mitään, heittelen vain kysymyksiä ja täkyjä ilmaan.

Tuota mainitsemaasi Tenhoger Liiteriker -sketsiä en muista miltään osin, mutta en myöskään ymmärrä sen todistusvoimaa tässä nimenomaisessa tapauksessa. Jos allekirjoittanut on viheltänyt huonosti, niinkuin vuorenvarmasti on tapahtunut, niin eihän se liity mitenkään Mr. Whittageriin. Vai haluatko sanoa, että vain ensiluokkainen viheltäjä on oikeutettu arvioimaan muita viheltäjiä?

Yhtä hyvin saattaa olla niin, että ensiluokkainen huijari tunnistaa helposti toisen huijarin (siis tässä tapauksessa Tenho hra Whittagerin).

Haluan myös oikaista muutaman suoranaisen virheellisyyden, jotka sisältyvät Olavi Letkun edellä olevaan kirjoitukseen:

1) Kuuna kullanvalkeana ei ole käynyt niin, että Pohjanmaa vuonna nolla -radiolähetyksen jälkeinen krouvi-istunto olisi jäänyt allekirjoittaneelta väliin.

2) Toisin kuin Tapio Rautavaara, allekirjoittanut ei ole koskaan soittanut Landola-kitaraa, vaan japanilaista teräskielistä suzukia (vm. -78).

3) Tapio Heinonen ei ole milloinkaaan ollut boikotissa Pohjanmaa vuonna nolla radio-ohjelmassa. Toots Thielemans sen sijaan on ollut ja myös pysyy. Kappale Kwai-joen silta on jemmassa siihen päivään saakka, kunnes teemme katharttisen radiosketsin nimeltään Kwai-joen silta.

Kirjoitusten pituudessa en lähde Olavi Letkun kanssa kilpailemaan, joten tyydyn lyhyesti toteamaan, että suorittamani vertaileva tutkimus sekä oskilloskoopin, että tietokoneen pro tools -ääniohjelman avulla osoittaa, että Roker Whittagerin vihellysäänimaisema on hämmästyttävän lähellä vanhojen Roland-syntesaattoreiden panhuilu-saundeja.

Kappaleen Pop Corn olen muuten, Olavi, levyttänyt jo vuonna 1993. Kyseisellä raidalla en tosin vihellä vaan naputtelen etusormella poskeani. Maailmahan on täynnä monenlaista viheltäjää, mutta estradikelpoisia poskisolisteja on harmillisen vähän.

Vappuun on enää kuukausi aikaa. Tavataanko Olavi silloin meillä nakkien, perunasalaatin ja tasapökän merkeissä?

Tenho Liiteri

Pakkohan tätä on kommentoida, vaikka Tenhon ensimmäisen kirjoituksen jälkeen ajattelin olla provosoitumatta. Mutta sitten tuli vielä tuo toinen ja soppaan sotkettiin vielä lempiohjelmani Patakakkonen. Että asia saataisiin oikeaan valoon, täytyi minun hieman penkoa radioarkistojemme kätköjä. Luulenpa totta tosiaan, että Tenho olisi mieluummin jo suurella kernaudella unohtanut eräänkin studioepisodin 14 vuoden takaa, mutta kun ei. Kurjaa on kääntää veistä jo arpeutuneessa haavassa.

Etsi 5 virhettä! Vasemmalla vihellystaiteilija Roger Whittaker - oikealla alkeellinen alkuasukassoitin. Ei mitään yhteistä kosketuspintaa.

Luettuani oppineen kollegani Tenhon käsittämättömän hyökkäyksen laatuartisti Roger Whittakeria (niin Tenholle tiedoksi, että sukunimessä on k, ei g) vastaan, jäin oikein miettimään mistä moinen antipatia maailman parasta melodisesti viheltävää taiteilijaa kohtaa johtuu. No, eipä tarvinnut kauaa jälkiä sylttytehtaalle etsiä. Löysin nimittäin ohjelmamme arkistoista vuodelta 1993 oman juontoni Tenhon musiikkiesitykseen. Juonsin kieltämättä ns. hatusta vetäen pitäytymättä Tenhon alkuperäiskäsikirjoituksessa. Litteroin juontoni nyt sanasta sanaan tähän:

"Parahuusimmat Pohojammaa Vuonna Nolla ohojelman kuuntelijat. Seuraavaksi meille esiintyy Suupohojan erinomaasin vislaaja eli vihellystaiteilija Tenhoger Liiteriker, joka viheltää nyt perijantaiehtoon ratoksi oman sävellyksensä MIELITIETTYNI KERALLA NIITTULEHDOSSA, säestäen esitystään tuliterällä Landola-kitarallaan".

Juontoni ei ollut, näin jälkeenpäin ajatellen, kovinkaan hyvä, saatikka ollenkaan hauska. Mutta tosiasiallisesti eipä ollut hääppönen Tenhogerin esityskään, ainakaan vihellyksen osalta. Oli se sellaista ihme hampaiden välistä sihisemistä, etten parhaalla tahdollakaan saanut sitä assosioitua mihinkään mielitiettyyn niittulehdossa.

Suora lähetys on toki herkkä paikka, juontoa ei voi ottaa uusiksi ja sama pätee aloitettua musiikkikappaletta. Menivätpä jutut tai esitykset kuinka pieleen tahansa, on ne vaan jotenkin yritettävä kontata loppuun asti. Myönnän toki oman virheeni kun laskin huonoa huumoria Tenhon ilmiselvästikin vakavaksi tarkoitetusta vihellyskappaleesta. Olinhan huumoripainotteisessa ohjelmassamme tottunut kuulemaan Tenholta koko lailla kevyempää kamaa, välillä jopa ratkiriemukkaita pornolaulujakin. Vitsiksihän minä tätäkin luulin, enkä tietenkään ymmärtänyt olla hekottelematta vielä esityksen jälkeenkään tälle Landolan ja ihmepihinän sekasotkulle.

Lähetys sujui miten kuten tästä eteenpäin aika kireissä tunnelmissa. Yritin jotain anteeksipyynnön tapaista soriakin seuraavan Mungo Jerryn kappaleen aikana, mutta vahinko oli ilmiselvästi jo tapahtunut. Onneksi loput juonnot olivat melko tarkkaan käsikirjoitettuja, mainokset olivat pitkiä ja musiikkivalinnat progepainotteisia pitkiä eepoksia ja pääsimme kuin pääsimmekin lähetyksen loppuun enemmittä välikohtauksitta.

Lähetyksen jälkeen Tenho sai vielä muulta radiohenkilökunnalta kuulla uudesta Tenhoger-nimestään, mikä ei tietenkään "vihellystaiteilijaa" miellyttänyt. Perinteinen lähetyksen jälkeinen krouvi-istunto lähetyksen jälkipuinteineen jäi väliin, Tenho paineli vähin äänin kotisaunansa lauteille. Meikäläinen tietenkin meni krouviin mossottamaan sillä seurauksella, että portsari Cannon ohjasi minut järjestelmällisen määrätietoisesti ulko-ovelle paljon ennen valomerkkiä, mikä sekin oli ennen näkemätöntä.

No, kuten historia tietää kertoa, saimme Tenhon kanssa välimme nopeasti järjestykseen ja hyvä niin. Sellainen arpi siitä jäi, ettei ohjelmassamme ennen niin soitettua ja toivottua Roger Whittakeria ole sen koommin kuultu. Roger on tässä ilmiselvästi sijaiskärsijä. Muutama muukin meikäläisen suosikkiartisti joutui saman tein hyllylle. Mainittakoon että mainio hollantilainen huuliharpisti Toots Thieleman, loistava suomalainen trubaduuri Tapio Heinonen sekä legendaarinen Mitch Millerin orkesteri, joka aikoinaan levytti yhden rakastetuimmista elokuvamusiikin klassikoista "Colonel Bogey" elokuvasta Kwai joen silta, joutuivat ohjelmassamme ikuisesti mappi-ööhön.

Mitä varsinaiseen provokaation tulee, voidaan Tenhon väittämä ampua heti alas. Lukuisissa konserttitaltioinneissa ja niistä otetuissa valokuvissa nähdään taiteilija Whittagerin sekä soittavan kitaraa, että viheltävän saman aikaisesti. Käsiä ei monastikaan nähdä Rogerin suun edessä. Pan-huilun kätkeminen suupieliin tuntuu aika kaukaa haetulta. Myös ajatus jostakin pan-huilubulvaanista näyttämön verhojen takana kuulostaa vähintäänkin harhaiselta, etten sanoisi whisky-päiseltä ajatukselta. Mitä Aarre Eloon musiikkiasiantuntijana tulee, voidaan lähinnä ohittaa olan kohautuksella. Sama kuin Enska Ensio Itkonen olisi aikoinaan ryhtynyt arvostelemaan Dmitri Šostakovitšin sinfonioita.

Ehkä tällä kaikella kirjoittelulla on ollut sosiaalinen tilaus. Toimiiko taiteilija Whittaker tässä välillisesti Tenhon terapeuttina, ikään kuin alkukantaisena initaatioriittinä pois pahasta menneestä kohti uutta hyvää tulevaisuutta? Ehkäpä Tenho alitajuntaisesti, kenties tiedostamatta, halusi puhdistautua tuosta vuoden 1993 studio-waterloosta. Ehkä tämä keskustelu piti käydä tällä tavalla, julkisesti. Uhrattiinko viheltäjä-Roger internetin blogi-ristille kaikkien meidän erikoistoimittajien tekemien studiomokien vuoksi. Onko tällä globaalia merkitystä? Ehkä! Kenties huomispäivän radio-ohjelmat ovat Herra Whittakerin häpäisemisen jälkeen ihmisille parempia kuulla. Ehkä huomispäivän olavit ja tenhot menevät studioon kirkkaana johtotähtenään mielissään ja sydämissään se ainoa ja oikea aloitusjuonto: HYVÄT KUUNTELIJAT, HYVÄ TEILLE!

Lyhyeksi lopuksi mainittakoon, että koottuaan itseään muutaman ohjemajakson ajan, oppinut kollegani Tenho Liiteri tuli studioon kuin uudesti syntyneenä ja esitti Hot Butterin mainion kappaleen Pop Corn rummuttaen ilmalla pullistettuja poskiaan niin taitavasti, että kuuntelijalukumme lähes tuplaantuivat seuraavan tuotantokauden aikana.

Niinhän siinä kävi, kuten meikäläinen arvelikin. Olavi Letku otti puhelimessa kauhean pultin, kun uskalsin kautta rantain, varovasti ja ystävällisin äänenpainoin epäillä, ettei Roger Whittager ehkä itse vihelläkään kaikkia biisejään, vaan hantaakeissa on joku syntetisaattori-hemmo. Melkein tuli luuria korvaan. Kauniiksi lopuksi sain kuulla varttitunnin pituisen esitelmän siitä, mitä kaikkea mahtavaa herra Whittager on tehnyt ja tulee vuorenvarmasti vielä tekemään...

Vähän tuli samanlainen olo kuin olisi jutellut jehovantodistajan kanssa. No, tällaiseen on tietysti vuosien mittaan joutunut tottumaan.

Täytynee vaan lyödä entistäkin kovempia argumentteja pöytään. Aionkin heti maanantaina soittaa Jaakko Kolmoselle ja mahdollisesti myös Veijo Vanamolle ja kysyä, mitä he tietävät tapauksesta Roger Whittager. Luulisi miehillä olevan jotakin tietoa, olihan Whittagerin biisi "Finnish Whistler" (pohjautuu kansanlauluun "Oi, jos ilta ehtii") peräti 15 vuotta Patakakkosen tunnarina.

Vihelsi tai ei, Rogerilla on aina ollut silmää ja makua asiallisille asioille

Ehdin jo hakea yhteystietoja Kolmosen Jaskan nettisivuilta. Siinä on muuten perhanan hyvät sivut. Tietoa löytyy vähän kaikenlaisista asioista, esimerkiksi lapamatovaarasta ja siitä "voiko karvat polttaa ja keittää turvan nahkoineen". Oikea vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on muuten, että "aivan ohutta sierainnahkaa voi jättää sylttylihaan kiinni, vaikka jotkut kylläkin polttavat turvan laitakarvoja ennen keittämistä".

Nam!

Näiden mainioiden saittien kautta voi tilata myös "Hirvieläinten paloittelun ABC-kirjan". Siinäpä hyvä lahjavinkki esimerkiksi hopeahääpäivää ajatellen.

Tenho Liiteri

Joku viikko sitten leheret kirijootti brittilääsestä äijästä, joka oli teheny pirusti rahaa väärentämällä klassista musiikkia. Äijä oli ensin nauhoottanu parit taharit rouvansa - joka oli ainakin joskus ollu jonkinmoinen pianisti - soittoa ja leikelly sitten perähän pitkiä pätkiä maailman huippupianistien soittoa. Täyrestä meni niinku entisen poijan polokupyöränsisäkummi-kortonki, paitti jotta lopulta löytyy yks sellaanenkin pianonklanuuttamisen asiantuntija, joka ei antanu kaiken mennä välikorvasta sisähän ja sisäkorvasta pihalle. No, käryhän siinä kävi gubbelle, joka oli aloottanu "harmittomasta kokeelusta", mutta sitten innostunu pikkuussen liikaa eli noin kuuren LP-levyllisen ja parin kymmenen miljoonan punnan verran...

Appropos, ajelin pari tuntia sitten turboahdetulla Fordillani salibandy-arenalle - meikäläänenhän on kantavia voimia "Sweat-Brothers" -nimisessä ääliöporukassa - ja kuuntelin ajellessani autoradiota. Sieltä tuli puhelintoivekonsertti, niinkuin aina perjantaiehtoosin. Havahruun siihen, kun Ari-niminen soittaja - luulin muuten häntä ensin naiseksi, sillä hänellä oli tavattoman vieno, huilumainen ääni - toivoi "mitä tahansa biisiä, jossa Roger Whittager viheltää". En tierä, kuinka moni teistä - hyvät lukijat - tuntee Roger Whittagerin tuotantoa, mutta sen uskallan sanoa, että ellette tunne, niin ei jumalauta kannata tutustua. No, kumminkin, tämä Ari kertoi mielenkiintoisen seikan: Aarre "Arska tehtaalla" Elo oli jossain 60-luvun Tv-showssa kysynyt Whittagerilta, jotta ei suinkaan W:llä vain ole jonkinlainen kone - pilli tms. - suussa, kun hän viheltää niin sanoin kuvaamattoman kauniisti.

Siinä Arska paukahutti ilimoolle sen - ehkä leikillänsä, mutta kumminkin - mitä meikäläänen on vuosikymmenien ajan epäälly. Nimittäin sen, jotta R. Whittager ei oikiasti viheltäny, vaan jotta homman hoiti joku pan-huilun kohtalaasen hyvin hallitteva sturiomuusikko. Kuviohon sopii se, että aina kun Roger vihelti, niin sillä oli molemmat käret suun eressä (kun hän muka niin kovasti joutui lopputuloksen vuoksi muikistelemaan huuliaan, jynssäämään noukkaansa, kiristelemään ikeniään ja asettelemaan kieltään...)

Minä en VÄITÄ mitään, mutta ihimettelen vaan kovasti. Tässä on nyt hiukan hieman samanmoista filungin makua kuin Letkun ja Liiterin kuuluisassa sketsissä "Nightingale Sang in The Berkeley Square".

Kysynkin nyt Olavi Letkulta - joka on heti Juha Miedon jälkeen huomattavin kaikkien alojen asiantuntija Pohjanmaalla - jotta viheltikö Roger Whittager itte vai ei. Käsi syrämelle Olavi, viheltikö R.W vai ei?!

Jos suurena Whittager-fanina tunnettu Olavi pystyy aukotta toristamahan, että Whittager hoiti "huiluosuutensa" itte obligaattoineen päivineen, niin tällä puheella kustannan Olaville täyren kopan tasapökkää! Vaikka heti huomenna!

Jään orottelemahan. Toivottavasti en turhaan.

Teidän Tenho Liiteri

Cliff Richard on se harmaatukkainen äijä, joka yrittää vielä 66-vuotiaanakin näyttää auringon paahtamalta eteläkalifornialaiselta teinipojalta. "Clidda" on siis hieman samanlainen baby face kuin erikoistoimittaja Olavi Letku, jolta taas viime viikolla - ties monennenko kerran - kysyttiin paperit Ilmajoen Alkossa.

Kaliforniasta Mr. Richard ei kuitenkaan ole kotoisin eikä Isostakyröstä, vaan Isosta Britanniasta. Hän toi aikoinaan rockin Englantiin, mitä ei kyllä jumalauta millään uskoisi, kun kuuntelee äijän levyjä viimeisten 40 vuoden ajalta. Täyttä scheissea, anteeksi nyt vaan.

Kaliforniasta tuli mieleen mainiot Marco California -limsat, joita aikoinaan valmistetiin pienessä vaatimattomassa vajassa Sauvon kirkonkylässa. California-potun vetoisuus oli vain 0,25 litraa, mutta pullo oli kertakäyttöinen ja hauskalla tavalla röpöliäinen. Kurikasta California-limuja sai ainakin Gösta Rakin grilliltä. Kuivanmäen "Laredo" rupesi kerran ryyppäämään ja keksi, että California-Cola on mitä oivallisin lantrinki. Laredon lantrausssuhde oli yksi pieni California-pullo kohti litran lekaa kuuskymppistä Koskenkorvaa. Mukava nousutällihän siitä tuli - ja vähän peijakkaan äkkiä.

No, mutta Cliffistähän nyt piti puhuman. Miksikö? Siksi, koska Cliff on nostanut kotimaassaan jumalattoman äläkän siitä, jotta häntä ei muka arvosteta tarpeeksi. Väittäisin kyllä päinvastaista. Allekirjoittaneen mielestä herra Richardin vaatimatonta tuotantoa ja habitusta on arvostettu aivan tolkuttoman liikaa. Voisin melkein lyödä vetoa, että kyseistä maata johtava flamma, siis Kuningatar Elisabeth, on lyönyt Cliffin ritariksikin ainakin pari, kolme kertaa. Siinä missä Eltoninkin. Se, että Cliffin entisen bändin The Shadowsin kitaristia Hank Marvinia arvostetaan alan piireissä enemmän kuin Cliffiä itseään on kylmä, vääjäämätön fakta. Sen kanssa on ikämiesteini-Cliffinkin pakko elää.

Sitä paitsi. Cliff Richard tienaa humppalurituksillaan 40 miljoonaa puntaa vuodessa. Sehän on melkein yhtä paljon kuin me Olavin kanssa tästä Pohjanmaa vuonna nolla -bisneksestä.

Sekin vielä, että Cliffillä on vuoden 1980 Roll-Royce, vuoden 1990 Mercedes Benz SL 500 ja uudenkarhea Range Rover. Meikäläinen ajaa Fordin tila-autorotiskolla ja Olavi kälyisellä vanhalla Ladalla.

Saatan olla pikkuisen sarkastisella tuulella, mutta se johtuu vain siitä, että rouva Liiteri tuli juuri seminaarista ruotsinlaivalta ja toi tuliaiseksi pullollisen Grantsin viskiä. Viski tekee ääliöksi meikäläistä paljon viisaammatkin miehet, jos nyt sellaisia on ylipäätään olemassa (voi, on niitä, ja todella paljon!). Olavi Letku muuten tulee viskiä juotuaan aivan taukiksi. Hän konttailee lattialla ja luulee olevansa susikoira Hitlerin valtakunnankansliassa. No, siitä aiheesta kuvallista materiaalia sitten, kun teemme Pohjanmaa vuonna nolla -DVD:n

No niin, viski-tekosyyllä voinkin listata tähän saman tien kaikki muutkin vanhat eltaatunet "kuuskytä ja risat" -popparit. Anteeksi jo etukäteen, jos loukkaan joidenkin lukijoiden herkimpiä tuntoja. Elton Johnin jo mainitsinkin. Sitten tälle eltaantuneiden listalle kuuluu tietysti Phil Collins. Ja Paul Anka ilman muuta - Pauli muuten rähjää bändilleen aivan kamalalla tavalla. Stingiä tältä listalla ei voi mitenkään sivuuttaa eikä myöskään Rod Stewartia.

Pedofiliasta tuomittu Gary Glitter ei ansaitsisi kuulua edes tälle listalla, mutta pannaan nyt "Leader Of The Gang" joukon jatkoksi. Samaa scum-porukkaa on luonnollisesti Alvin Stardust, jonka mustia nahkahanskoja yritettiin kerran kaupata Southebyn huutokauppakamarissa. Joku höppänä mummo - joka ei ollut ikinä kuullutkaan Stardustista - osti ne miehelleen puutarhakäsineiksi neljällä punnalla.

Whiskey was talkin', not me!

Tenho Liiteri

Herää kysymys, ettei sunkaan Olavi vain ns. vittuule allekirjoottanehen piirtäjänlahajoolle. Puhuu Hesarista ja kaikesta tuollaasesta muka kovinkin arvostavahan sävyhyn. Täs haisoo nyt kyllä pikkuusen palanehen käry (niinkun melekeen aina, kun Olavi kehuu). No, kiitos kumminkin kovasti.

Mutta ei täs vielä kaikki.

Haastan täten Olavin laittamahan yhyren itte tekemänsä piirooksen tämän blogin sivuulle. Kattotahan paranooko laatu, vai pahenooko entisestänsä. Aihe on vapaa! Piirrä vaikka joku ruutu samaasehen kuvakäsikirijootuksehen. Siis jos mitenkään tohorit.

Jännittynysenä orotellen

Tenho Liiteri

Otin tässä illan ratoksi "termoksesta vähän kaffia" ja piirsin elokuvakäsikirjoitusta varten jo oikein kuvankin siitä, kun Matti Haapoja hupailee Matilda Wreden kanssa. Olin laittamassa sitä sivulle, mutta skanneri, peeveli, ei suostunut yhteistyöhön. Ei vaikka ko. piirros ei varsinaisesti ole edes K18-materiaalia.

Laitankin piirroksen heti maanantaina kirjekuoressa Olavi Letkulle. Saa Ollee sitten hoidella sen sivulle, jos tohtii. Tuli nimittäin Haapojasta koko lailla Olavin näköinen - ja oloinen.

Teukka

JA PIIRROS TULI JA KUVA MUUTTUI LIHAKSI!!!

Täytyypä nyt hieman ihailla Tenhon monipuolisia taiteilijan lahjoja. Suorastaan tässä pelko hiipii persuksiin. Olenko menettämässä radiokollegani kuvataiteen alttarille. Seuraako oppinut kollegani Juba Tuomolan jalanjälkiä? Koska Tenhon sarjakuvaklipit syrjäyttävät Hesarin sivuilta Viivin ja Wagnerin. Vai tuleeko Tenho, Teukka, Termospullo Liiteristä kosmopoliitti sensuellien piirrosten tekijä? Näinhän kävi Tom of Finlandille. Tender of Ostrobotnia!
Onko näitä lisää, pitääkö elokuvakäsikirjoituksen numerointi paikkansa? Onko näitä kuvia tosiaankin yli 400 kappaletta? Kuinka monta on pöytälaatikossa? Kuinka Tenderin piirroksia kommentoi kaikkien härskien piirrosten isä ja isoisä Robert Crumb? Onko tähti syttynyt vai oliko tämä vain tähden lento? Mene ja tiedä.

Fatisuuna hämmästyksestä
Olavi Letku
Erikoistoimittaja (vain)

Hauska sattuma tuo, että Erkki Melakoski olisi halunnut tehdä Olavinlinna-balladin salanimellä Laban Mesikämmen.

Kyseinen seikka vertautuu mielenkiintoisesti, tosin ilmeisen tahattomasti, kaikkein varhaisimpaan Kalevalasta tallennettuun onania-kuvaukseen: "mies melaa koski, tuli mesikämmen".

Olavinlinnan -biisin tekeminen saattoi olla säveltäjälleen jonkinlaista henkistä prostituutiota, mutta tuskin sentään onaniaa.

Muuten Olavi, oletko varma, että onnistuit poimimaan Annikki Tähti -kirjoitukseni yhteyteen kuvan nimenomaan Annikki Tähdestä? En väitä, ettei näin olisi, mutta allekirjoittaneen on vaikea tunnistaa Ansua kyseisestä kuvasta.

Ja vielä: Joko, Olli, laitoit tämän blogin yhteyteen Haapoja ja Wrede -piirroksen antamaan esimakua pian valkokankaalla nähtävästä Pohjanmaa vuonna nolla -aikuisviihteestä?

Kysyy Tenho Liiteri

Otin hiukan selvää oppineen kollegani Tenhon mainitsemasta Erkki Melakoskesta. Aikalaisten mukaan Melakoski oli tosiaan niin henkeen ja vereen Jazz-muusikko, että olisi alan piireissä ollut melkoinen häpeä ottaa kontolleen "Balladi Olavin linnasta" -tyyppisiä biisejä.

Näin luonnehtii tätä 10 vuotta sitten taivaalliseen Big Bändiin siirtynyttä muusikkoa Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus (Fimic): "Erkki Melakoski on yksi maamme merkittävimpiä musiikkialan vaikuttajia. Hän aloitti 1940-luvun lopulla pianistina, modernin jazzin entusiastina, sovittajana ja säveltäjänä. Yleisradion viihdemusiikin tuotantopäällikkönä ja lukuisissa luottamustehtävissään hän on ollut keskeisillä näköalapaikoilla, kun on ratkottu viihdemusiikin päälinjoja". Samainen tietolähde vakuuttaa vielä, että Erkin kaksivuotiaana kuulema Al Jolsonin laulama "Sonny Boy" vaikutti erilaisuudellaan niin lähtemättömästi poikalapsen tajuntaan, ettei tieltä ollut enää paluuta.

No, 50-luku oli kenties herkkää aikaa, jopa musiikin suhteen. Vaikka jazz tyylilajina oli jo pitkään ollut tunnettua ns. nykymusiikkia amerikoissa ja kulttuurimaissa Euroopassa, oli se poloisessa Suomemme maassa vasta alkutaipaleellaan. Nämä vannoituneet "Tsääs" -heebot, kuten Onni Gideon, Ossi Aalto, Erik Lindström ja vaikkapa Eugen Malmsten terhakkaimpana aikoinaan, olivat peräti uskollisia löytämälleen uudelle hienolle musiikin tyylilajille.

Sodan jälkeinen vuosikymmen, 50-luku, oli tietenkin sitä aikaa kun nämä edelläkävijät koettivat tuoda valtaväestön keskuuteen kaiken humpan, jenkan, polkan, valssin ja tangonkin keskelle jotain mannermaista, amerikkalaista, jotain joka lopultakin veisi ajatukset pois harmaasta arjesta, pois sodan muistoista, nykyaikaan.

Tenho musiikkimiehenä varmaankin "oikoo" näitä amatöörimäisiä kirjoituksiani ja olisipa tähän mukava saada tarkennusta myös Ylen musiikkiarkistoja iät ja ajat penkoneelta Erikoiskirjeenvaihtajaltamme Maisterilta.

Ja lopuksi: Erkki Melakoskesta ei toistaiseksi ole löytynyt ainuttakaan kuvaa internetistä. Niinpä, jos jolla kulla on suuresta Mestarista kuva, toimittakaa se meille, ja me teemme kulttuuriteon julkaisemalla EM:n kuvan ensimmäisenä maailman internethistoriassa! Kiitos, Tack, Merci, TosTos!!!

Vai onko sittenkin vuodelta 1958 olevassa kuvassa Erkki Melakosken käsi? Mene ja Tiedä!!!

Nyt mennään jo maaliskuussa, mutta täydennettäköön vielä Olavin helmikuu 1957 -listaa muutamalla hajatiedolla:

Helmikuun 7. päivänä vuonna 1957 presidentti Urho Kekkonen lähetti myllykirjeen eläkeläinen Matti Jokelaiselle Rantsilaan. Kyseessä oli vastauskirje eläkkeiden korkeaan verotukseen tympääntyneelle Jokelaiselle. Kekkonen kirjoitti, että..."parhaillaan on eduskunnassa esillä ehdotuksia, että veronpidätykset kansaneläkkeistä poistettaisiin. Ei ole syytä huolestumiseen, vaan on paikallaan jäädä odottamaan asian jatkuvaa käsittelyä..."

Kyllähän Keku lupasi kaikenlaista kaikille ja
kansan suosio oli vankkumaton vuosikymmeniä.

Rantsilan miehellä on ollut pitkä odotus, sillä tänäkin päivänä sekä työeläke että kansaneläke ovat veronalaista tuloa. Siinä oli joka tapauksessa suuren luokan valtiomiehen tyylinäyte katteettomien lupausten antamisessa.

Vuoden 1957 helmikuussa tapahtui myös sellaista, että Buddy Holly, Ritchie Valens ja Big Bobber saivat surmansa lentokoneen maahansyöksyssä Iowan osavaltiossa Yhdysvaltain keskilännessä.

Tähän mäjähryksehen meni monta hyvää poikaa

Suomessa Annikki Tähden esittämä Balladi Olavinlinnasta nousi listaykköseksi 1. helmikuuta ja piti kärkipaikkaa hallussaan kesäkuun loppuun asti. Biisin säveltäjä Erkki Melakoski häpeili tuotostaan niin paljon, että halusi tehdä biisin salanimellä Laaban Mesikämmen. Tähän ei voitu suostua, joten kompromissina säveltäjäksi merkittiin Olavi Kontio. Sanat väsäsi tietenkin Saukki.

Annikki Tähti oli 50 vuotta sitten yleisön suuri suosikki

Kyseisen singlen kannessa Annikki Tähdellä on päässään yli metrin korkea pahvinen kartio tai tötterö, josta roikkuu haalea kangasriepu. Hattukokonaisuuden tarkoitus on markkeerata jonkinlaista linnanneidon päähinettä.

Terveisin Tenho Liiteri

Päivää ystävät!

Helmikuu mennä meuhkasi niin ettei oikein huomannutkaan. Palataanpa sitten helmikuun 1957 tapahtumiin 50 vuotta sitten.

ALOITAMME KOTIMAAN TAPAHTUMISTA:

Tasavallan Presidentti Urho Kaleva Kekkonen pääsi hiihtämään heti helmikuun alussa. UKK nimittäin osallistui 2. helmikuuta hiihdettävään perinteiseen Lakeuden hiihtoon Kurikasta Seinäjoelle. Tapahtumasta on erinomainen Into Järvisen kirjoittama kuvaus seuraavassa linkissä: http://www.porstuakirjastot.fi/files/638/Presidentti_kekkosen_hiihto.htm

Vuoden 1957 valtiopäivät avattiin juhlallisesti.
Päätettiin, että kansaneläkkeistä peritään 10% vero huhtikuusta 1957 lukien.

Pääministeri Fagerholm saapui vaihtelun vuoksi seurueineen Leningradiin, oltiinhan tammikuussa Moskovassa. Pravda totesi pääkirjoituksessaan, että neuvostoihmiset ovat täynnä ystävällisiä tunteita naapuriaan Suomen kansaa kohtaan, da da.

Helsingin B-messuhallissa avattiin Neuvostoliiton atomivoiman rauhanomaista käyttöä esittelevä näyttely, jep jep. Helmikuussa pidettiin messuhallissa myös Tsekkoslovakian 3. teollisuusnäyttely, ahoj.

Ruotsin pääministeri Erlander ja Norjan pääministeri Gerhardsen saapuivat Helsinkiin Pohjoismaiden neuvoston kokoukseen. Kokouksen tärkeintä antia oli ehdotus pohjoismaisesta atomiyhteistyöstä.

Hallitus teki periaatepäätöksen maatalouden vientipalkkiokysymyksessä. Voin vähittäismyyntihintaa alennettiin 12 markalla. Väkirehut määrättiin jakelusäännöstelyyn. Maitokriisi jäi edelleen ratkaisematta.

JA SITTEN ULKOMAILLE:

Eisenhower ja Saudi-Arabian kuningas Saud ilmoittivat julkilausumassaan, että Saudi-Arabia saa sotilaallista apua Yhdysvalloilta. Ranska kiisti YK:n oikeuden puuttua Algerian kysymykseen. Nehru ilmoitti, ettei hän tule koskaan sallimaan YK:n joukkojen saapumista Intian alueelle. Neuvostoliitto syytti USA:ta vakoojien ja sabotöörien lähettämisestä alueelleen. Moskovassa esiteltiin ulkomaiselle lehdistölle neljä katuvaa amerikkalaista vakoilijaa.

Itä-Saksalainen lehti Sächiscshe Zeitung kirjoitti, että useat maan työläisistä haluaisivat sosialistisen järjestelmän korvattavaksi ihan millä vaan muulla järjestelmällä! Unkarin presidentti Kadar kiitti virallisesti "Suurta Epäitsekästä Ystävää - Neuvostoliittoa" Unkarin kansannousun kukistamisesta.

Itä-Saksalainen Sächiscshe Zeitung oli niin hyvästä paperista, että sitä saattoi lukea vaikka uimareissulla

Moskovasta ilmoitettiin virallisesti, että ruotsalainen diplomaatti Raoul Wallenberg kuoli sydänkohtaukseen Ljubljankan vankilassa Moskovassa 17.7.1947. Ruotsin hallitus valitti selityksen niukkuutta.

Ranskan, Länsi-Saksan, Italian, Hollannin, Belgian ja Luxemburgin pääministerit allekirjoittivat Pariisissa sopimusluonnoksen Euroopan yhteismarkkinoiden luomisesta. Kuningatar Elisabet myönsi puolisolleen Edinburghin herttualle prinssin arvonimen ja aseman!

Scandinavian Airlines Systemin DC-7 koneet avasivat pohjoisnavan yli kulkevan reitin Kööpenhaminasta Anchoragen kautta Tokioon.

KULTTUURIA:

Neuvostoliiton Presidentti Vorosilovin Helsingin yliopistolle lahjoittamat 3000 kirjaa luovutettiin Urkin läsnäollessa lahjoituksen saajalle, da da. Kirjailija Tyyni Tuulio sai kulttuurirahaston 300000 markan tunnustuspalkinnon.

Niin oli mukava mies, että lahjoitta köyhille suomalaisille 3000 kirjaa. Eipä ihme, että mies sai naamansa huutovesipullon kylkeenkin.

JA SITTEN URHEILUN PYÖRTEISIIN:

Antti Hyvärinen ja Juhani Kärkinen saivat kaksoisvoiton mäkikilpailuissa Coloradossa. Suomen puolustusvoimain joukkue voitti Neuvostoliiton armeijan joukkueen sotilashiihdossa. Jääkiekon mestaruussarja saatiin päätökseen Tampereen Ilveksen lyötyä Turun Palloseuran 11-7. Jääkiekon MM-kisat alkoivat Moskovassa.

Antti Hyvärinen

Moskovan MM-kisat alkoivat

Lyhyt kommentti tuohon Olavin junakirjoitukseen - siltä osin, kun kyse on Italian rautatieliikenteestä. Huomautan nimittäin, Olavi, ystävällisesti sinulle, ettei Italian raideliikenne aina ole niin valtavan mahtavassa kuosissa kuin kirjoituksessasi annat ymmärtää.

Toki esimerkiksi Sisiliassa on rataverkkoa - joo - mutta ainakin silloin , kun minä köröttelin junalla Catanian suunnasta Messinaan, niin kyyti tosiaan oli köröttelyä. Ja paluumatkalla täpötäysi juna odotelli Messinan rautatieasemalla kaksi tuntia, että junansuorittaja suvaitsi panna pillin suuhunsa. Kerrottakoon vielä, että lämpöasteita oli noin 35, eikä ilmastoinnista tietoakaan - toisin kuin esimerkiksi Suomen hienoissa IC2-junissa.

Tenhon lempijuna ja minibar-kärryä työntää Lempi

Toteankin nyt Olaville - hieman provosoivasti - että Suomen IC2 on pirun hyvä juna: siisti, viihtyisä, tilava, nopea ja yleensä aina ajallaan. Tupakkia siellä ei tosin saa polttaa, mutta ei saa Italian junissakaan. Ei ainakaan entisellä idän pikajunan osuudella Venetsia-Trieste, jota sahasin viime kesänä peräti neljään otteeseen. Suomen IC2-junissa on sitä paitsi mainiot kaljakärryt ja oikein kiva ja sydämellinen henkilökunta (lisää löylyä Olavin kiukaalle...).

Siinä, Olavi hyvä, olet oikeassa, että Italiassa pieniltäkin paikkakunnilta pääsee junaan. Suomessa on aivan kusipäisyyteen saakka menty sille linjalle, että pitää olla ainakin 20 000 asukasta ennen kuin junaa saa edes hiljentää. Italian Latisanassa, josta käsin viime kesänä operoin, on asukkaita suunnilleen saman verran kuin Jurvassa tai jossain muussa hikisessä käpykylässä, mutta niin vain kaikki junat sielläkin stoppasivat. Latisanan lipunmyynti toimi aamusta iltaan, ja kivasta pienestä asemaravintelista sai lapsille jäätelöä ja Tenholle Birra Menabreaa.

Italialaisissa junissa en sen sijaan ole vielä ravintolaa nähnyt. En edes suht pitkällä reitillä Riministä Mestreen. Sen sijaan, jos ajelen esimerkiksi Seinäjoelta Parkanoon tai Turusta Toijalaan niin saan istua käytännöllisesti katsoen melkein aina - jos haluan - ravintolavaunussa. Tuumailepa sitä, Olavi.

Ystävällisesti

Tenho

Eilisessä Hesarissa oli uutinen, jonka mukaan Liikenneministeriö ostaa VR Osakeyhtiöltä vuosittain kannattamattomia junavuoroja 155 miljoonalla eurolla. Lisäpykälä oli varsin huvittava: Jos 91 prosenttia tai enemmän junavuoroista pysyy aikataulussa, maksaa Liikenneministeriö jokaista prosenttia kohti 7000 euron bonuksen. Totuuden nimessä on mainittava, että jos 89 prosenttia tai enemmän junavuoroista myöhästyy, joutuu VR maksamaan vastaavan sakon jokaista prosenttia kohti. Jep jep, onpa mielenkiintoista seurata, maksaako valtio itselleen bonusta vai sakottaako itseään. Moiset sakot ja bonukset eivät tietenkään ole missään mittakaavassa tuohon 155 miljoonaan verrattaessa.

"VR-Yhtymä on Suomen valtion kokonaan omistama osakeyhtiö, joka perustettiin vuonna 1995 jatkamaan Valtionrautateiden toimintaa". Tämä on suora sitaatti VR-konsernin internet-sivuilta. Kuten aikaisemminkin olen tällä blogilla kirjoittanut, ovat Suomen rataliikennepalvelut olleet vuodesta 1995 pelkkää alamäkeä, joten ei siitä tässä sen enempää. Ihmettelen vain miksi Suomen valtion 100 prosenttisesti omistama Valtion Rautatiet muutettiin valtion 100 prosenttisesti omistamaksi VR-konserniksi?

Syitä voidaan vain arvuutella. Muuttamalla valtion yhtiöt liikelaitoksiksi, saatiin lopetettua ennen niin turvallinen "valtion pitkä, joskin kapea leipä". Onhan se nähty, kuinka porukkaa on pantu kilometritehtaalle entisistä valtionyhtiöistä, nykyisistä valtion liikelaitoksista. Palveluja huonontamalla on haettu säästöjä. Säästöt ovat tietysti näennäisiä, koska toisesta taskusta joudutaan taas maksamaan työttömyyskorvauksia ja sosiaalietuuksia.

Junassa on aina tunnelmaa, oltiinpa missä maassa tahansa. Tässä kuvat Suomesta, Puolasta ja Italiasta.

Onhan se tietysty perhanan hyvä asia, että valtion junat kulkee edes jatkossa jonnekin. Hetken aikaa näytti jo siltä, että vuorot lakkautetaan yksi kerrallaan kokonaan. Muualla Euroopassa, sivistysmaissa, nämä asiat ovat itsestään selvyyksiä. Kun kansalaiset maksavat veroja, saavat he vastineeksi palveluita, mm. junaliikenteen. Vertailumaiksi voidaan ottaa vaikka Puola ja Italia. Eipä taida olla montaakaan kylää kummassakaan maassa, jossa ei joka päivä vähintään yksi henkilöjunapari pysähtyisi. Olin pari vuotta sitten Sisiliassa ja ei voinut kuin ihailla sitä rataverkostoa, joka oli vuorten läpi ja laaksojen yli vedetty jotta Giulianat ja Giuseppet ja pääsevät reissuillensa.

Sisiliaan verrattuna Etelä-Pohjanmaan lakeudet ovat topparoikille ns. helppo nakki. Täytyypä nyt vain toivoa, että uusi eduskunta saa korvamerkittyä tuosta 155 miljoonasta jonkun osan myös Suupohjan radalle.

Oppineen kollegani, erikoistoimittaja Tenho Liiterin luova hulluus puhkeaa aina keväthangilla kukkaansa ja hyvä niin. Lukemattomat ovat ne runot ja proosan pätkät, mitä Tenho on hankikannon aikaan rustannut. Tenhon äidin, Ritvan arkistoista on löytynyt hyvin varhainenkin runo keväältä 1964 ja se kuuluu näin:

Intuntaa
ja tonta on
kuivunu
kintun taa.

Mitä Matti Haapojaa koskevan elokuvan käsikirjoitusluonnokseen tulee, on yritelmä varsin kehityskelpoinen. Sikäli kun allekirjoittanut ryhtyy murhimies Haapojaa näyttelemään, täytyy luonnollisesti suorittaa hieman vertailevaa ulkonäöllistä tutkimusta. Haapojasta otettu valokuva on yli 100 vuotta vanha ja itse olen kuvassa varsin jälkikrapuliaanisessa mielentilassa. Mutta hyvät lukijat, verratkaa itse:

Murhamies Matti Haapoja Näyttelijä Olavi Letku.

Onko Tenho Liiteristä sitten Tarantinon veroiseksi ohjaajaksi, sen näyttää vasta aika. Yhdennäköisyys on kyllä hätkähdyttävä.

Ohjaaja Tenho Liiteri ja ohjaaja Quentin Tarantino

Täytyypä vakavasti syventyä Tenhon käsikirjoituksen nyansseihin. Kyllähän tosiasia on, että suomessa on lopultakin ryhdyttävä tekemään vakavasti otettavia väkivaltaelokuvia. Yksi toivomus minulla kuitenkin on. Haluan ehdottomasti vastanäyttelijäksi alastonkuvien takia Miss Suomi-kisoista hyllytetyn Saija Ketolan. Viittaan tässä nimenomaan Tenhon käsikirjoituksen kohtaukseen XIII. Toinen juttu on sitten suostuuko kohumissa elokuvaan, toivottavasti ohjaaja Tenho "Quentin" Liiterin charmi riittää suostutteluun.

Onko tässä elokuvan Matilda?

Lopuksi vielä muutama Matti Haapojan elämää käsittelevä linkki:
http://www.vhkk.fi/ukh/8621.htm
http://www.strang.ch/SUKU/MATTI%20HAAPOJA.htm
http://www.strang.ch/SUKU/Haapoja%20Pohjankyr%F6-lehti.htm

Luin tuos justihin Quentin Trantinon (se Pulp Fiction -mies)elämäkerran ja tuumasin, jotta pitääsköhön meiränkin ruveta Olavin kans tuottamahan ja filimaamahan. Raakimman päälle rikosfilimiä - kuinkas muuten.

Saattaas ruveta Tarantino kalapenemahan, kun pantaas esimerkiksi Matti Haapojan messevimmät häjyylyt 16-milliselle. Olavi näyttelis Haapojaa. Itte voisin vastata cateringista ja erikoostehosteesta - olisin siis eräänlaanen jauheliha- ja ketsuppivastaava.

Kietaasin iltani ratoksi pari tölökkiä Kozelia ja luonnostelin saman tien juonirungon ja kohtaukset tähän tulevahan kohuelokuvahan. Jotenkin näin se menis:

MATTI HAAPOJA - YHYREN ONNETTOMAN NUORUKAISEN ELÄMÄNVAIHEET

Kohtaus I: Alakutekstit. Komia, isoo, tumma mies, päätäänsä pirempi muita (tässä kohorin Olaville stuntman), huutaa, priuteeraa ja hajoottaa lavittoja keskellä väkijoukkoa. Selostaja kertoo, jotta Matti on sukua J.V. Snellmanille ja K.J. Stählbergille (tämä on muuten totta).

Kohtaus II: Matti pöllii hevoosen Nyykaarlepyyn markkinoolta. Ampuu kiinniottajiansa Ilimajoella morsiamensa kamarista. Huutaa ja vittuuloo.

Kohtaus III: Piileskeltyänsä mettäs lyö pimiäs vintinrapus Imppolaa puukolla kuolettavasti kaulahan.

Kohtaus IV: Rakentaa leheristön avulla gentelemanni-rosvon imagon. "Ylistaron kuningas" ja "Suomen Rinaldo Rinaldini". Helsingin naiset tuo Matille joukolla lahajoja.

Kohtaus V: Tappaa Helsingissä, osoitteessa Albertinkatu 18, Maria Jemina Salonen -nimisen prostituoidun.

Kohtaus VI: Matkalla Siperiaan pistää jäähtymähän "Rikas Matti" -nimellä tunnetun Matti Kuivalan.

Kohtaus VII: Kivenhakkaajana Siperiassa Verhne Sovjetokissa. Murhaa kahavitunnilla Kaappo Sutkin. Karkaa.

Kohtaus VIII: Matti Virossa. Ryöstömurhaa raa'asti Rugis -nimisen kapakoitsijan.

Kohtaus IX: Pakkotyössä Altailla sijaitsevassa kullanhuuhtomossa. Nertsinski Tomskissa. Seesteinen vaihe. Opettelee kirjansitomisen taidon.

Kohtaus X: Karkaa. Ystävystyy pakomatkallaan Anssin Jukkaan, jonka tappaa.

Kohtaus XI: Turvapaikka Maija-tädin luona Vetelissä, jonka jälkeen asustelee metsässä.

Kohtaus XII: Jää kiinni ja tulee uskoon. Surmaa kuitenkin vanhasta muistista vanginvartijan. Kusee hämillään keittopataan.

Kohtaus XIII: Tapaa Matilda Wreden. Kiihkeä eroottinen lataus. Penetraatio takaapäin. Lähikuva.

Kohtaus XIV: Matti kuolee sepelvaltimotautiin.

Kohtaus XV: Siirtymä nykypäivään (melkein). Lapsiperheet kulkevat Suomen rikosmuseossa. Jäätelöä syövä noin 7-vuotias poika kysyy isältään, "kuka tuo luuranko on". Isä vastaa: "Se oli vain yksi henkipatto. Onneton nuorukainen, jolla oli hieman liikaa egoa kosmoksessaan".

Kohtaus XVI: Loppukohtaus, nykypäivä. Ylistaron kirkonkellojen kuminaa. Matin haurastuneet luut lasketaan kotipitäjän kirkkomaahan. Taustalla soi Eaglesin Desperado.

Pääpiirteittäin näin. Olavi, joko kääritähän hihat? Otakko haasteen vastahan?

Kysyy Tenho Liiteri

Silmäilin tässä taannottain Hesaria ja kylläpä paukahti vituttamaan, kun luin jonkun ministeriön selvitysmiehen neronleimauksesta. Hän nimittäin aivan vakavissaan oli sitä mieltä, että lihaville kuuluisi asettaa korkeampi terveyskeskus- ja sairaalamaksu, kuin ns. normaalivartaloisille ihmisille. Samaan hengenvetoon tuo erinomainen elmeri tuumasi, että sama homma pätisi tupakkia polttaville ja alkoholia humaltumistarkoituksessa käyttäville. Kysymys on kuulemma ns. itseaiheutetuista sairauksista.

Täytyykö meidän nyt hieman ampua tätä setää pyssyllä päähän?

Hommalla ei kuulemma tarkoiteta keppiä, vaan porkkanaa. Jos elelet terveesti, niin onpa sitten mukava mennä terveyskeskukseen halvan maksun kansalaisena. Sen sijaan tämä tupakkia röyhyttelevä, viinaan menevä läskisakki tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Voi herran pieksut, enpä tiedä juuri toista porukkaa, joka vielä enemmän tuottaisi yhteiskunnalle välillisten verojen muodossa rahaa, kuin nämä schnitseleitä viinin kerä vääntävät tupakkivillet.

Kyllähän tällä ehdotuksella saattaisi olla työllistäväkin vaikutus. Nimittäin pitäisi rodunjalostusmielessä palkata lihavuuspoliiseja (LihPo), tupakkipoliiseja (TupPo) ja tietenkin alkoholipoliiseja (AlPo). Sitähän lihava tai lihavahko henkilö saattaaisi hämäysmielessä pukeutua hoikentavaan pystyraitaan tai muihin silavat peittäviin tamineisiin. Näitä vinkkejähän on ämmäin lehdet täynnä. Sitten voisi yrittää terveyskeskukseen tavallisten ihmisten maksulla, varsinkin jos sattuisi olla sellainen vaiva, ettei lekuri heti ala pötsin seutua tutkimaan. Korvatulehduksen kanssa voisi jopa onnistua, jos vetää posket lommolle. Tupakkihemmot voi aina vetää Läkerollia naamariin, ettei henki haise. Juopoilla onkin sitten jo hankalampaa ja moniongelmaiset voivatheti suosiolla ilmoittautua em. viranomaisille.

TERVEYSPOLIISI

No, sitten kun tällaiseen holtittomaan väestönosaan kuuluva, terveydestään vähät välittävä hemmo saadaan kiinni, laitettakoon heti paikalla hänelle lihavuustatuointi. Kantakoon vielä vaatteissaan jotain tunnusmerkkiä huonoista elämäntavoistaan. Keltainen tähti voisi olla aika hyvä. Tätä väestöryhmää kun tulee raitilla vastaan, voivat äidit sitten sanoa lapsilleen varoituksen sanan. Jos kuule Niko-Petteri alat tupakkia poltella, tulee sinusta tuollainen kamala hylkiö, kuin tuo setä tuossa, jolla on keltainen tähti rinnassa.

Eipä siinä onneksi mennyt kuin pari päivää, kun joku oikeusoppinut professoritason henkilö kirjoitti samaisessa lehdessä moisen touhun olevan perustuslain vastaista. Muutenkin asia on sittemmin vaiettu, lienee vaalit liian lähellä. Asialla lienee sama porukka, kun on puuhastellut ravintolatupakoinnin kieltämisen ja olutpullojen varoitustekstien kanssa kuluvalla hallituskaudella. Toisaalta, kyllähän Aatustakin saksalaisia varoiteltiin älymystön toimesta ennen toista maailmansotaa, mutta kuinkas kävi.

En tiedä, mikä Suomen kansaa nykyään vaivaa, kun ei edes Jukka Kuoppamäen musiikkia arvosteta. Ei mahtunut Kuoppis Euroviisuissa kolmen parhaan koplaan, ei! Biisi toki oli timanttia, ja tulkinta vähintäänkin Engelbert Humberdinckin ja Helmut Lottin tasoa.

Vaan keitäpä äänestikään kansa: Lovexia, junttiheviä (ei muistu nimi mieleen, hoh hoijaa) ja Hanna Pakarista. Onneksi tästä kolmikosta HaPa sentään voitti, vaikka biisi ei olekaan paskanhäävi. No, flikka on onneksi simpsakka ja osaa laulaa. Selvää on kuitenkin, ettei parin vuoden takainen Suomen Idols -voitto paina loppukilpailussa senkään vertaa kuin "rehellisen Lapin miehen sana".

Veikkaan, että Suomi tulee olemaan kisassa 10-15 sijan välimaastossa. Jos tuulikone hajoaa, pudotaan kymmenen pykälää alaspäin.

Noin yleisesti ottaen voisi todeta, että Suomi on pikkuisen liian sekaisin tuosta hevistä. Ei junttisuomalainen takatukkahevi aivan niin mahtavaa musiikkia ole, että sitä kannattaa kaiken aikaa ja joka paikkaan tuputtaa.

Korostettakoon heti perään, ettei Tenho hevimusaa sinänsä vastusta. Päinvastoin, 11-13-vuotiaana ostin kaikki ne kuusi hevi-LP:tä, mitä Kurikan Osuuskaupasta ja Hissalta oli saatavilla.

Oli muuten suorastaan koomista silmäillä kolmen parhaaksi valitun esiintyjäryhmän ulkoasua eli ns. outfittia: mustaa, mustaa ja mustaa. Satuin katsomaan tämän Suomen finaalin laivassa Tukholman satamassa ja täytyy tunnustaa, että suorastaan nolotti, kun ryhmä TV-pubiin tormanneita svenssoneita taivasteli suomalaisesiintyjien ääliömäisiä tuomiopäivä-kuteita.

Toisaalta, jos menee kesällä Tukholmaan, niin siellä kaikki Håkanit ja Gunnellit diskoilee valkoisissa leipurinkamppeissa ja hapsullisilla purjehduskengissä. Ei mene hyvin sielläkään.

Mutta Jukkis, mikä meni pieleen? Kateutta? Pahansuopaisuutta? Ylikuntoa? Oli mitä oli, älä hyvä mies sure - levitä vain siivet. Sopotissa räjäytetään taas pankki!

Tenho Liiteri

Viitaten oppineen kollegani erikoistoimittaja Tenho Liiterin vakavaan kirjoitukseen rippikoululeirien varjopuolista, pyydän saada laittaa tähän linkin siitä miltä moinen tihutyö oikeasti näyttää. Korostan jo heti alkuvaiheessa, että, tämä ei ole tarkoitettu heikkohermoisille eikä tiukkapipoisille. Siis jos sinusta tuntuu siltä, että muut nauravat, mutta sinä et tiedä miksi, vaihda toki kanavaa.
Tämä videoklippi on kuvattu lentokentän infrapunaturvakameralla.
http://www.koskimaentila.profiili.fi/show2.php?id=809872383&rakenneID=287555439&tietoID=538715668

"Piereminen päin kasvoja ei ole rikos", julistavat tämän päivän sanomalehdet - muun muassa Turun Sanomat – uutissivuillaan. Vapauttavan päätöksen naamalle pieremisestä on antanut Ylä-Savon kihlakunnansyyttäjä.

Nimenomaan Savossahan tuollaista tapahtuu, missäs muualla. Tenho Liiterin tietämän mukaan tuon kaltainen aamuherätys on ikivanha tapa esimerkiksi Muuruvedellä, Nilsiässä, Rautavaaralla ja Varpaisjärven Jumisilla.

Poikkeukselliseksi kyseisen flatuksen laulattamisen tekee se, että tapahtumapaikkana oli rippikoululeiri. Toki riparileirillä moni on aikaisemminkin saanut herätyksen, mutta harvemmin aivan näin maallista sorttia olevan.

Suuren herätysliikkeen körttiläisyyden pohjoissavolainen oppi-isä Paavo Ruotsalainen tuskin tarkoitti nimenomaan tätä korostaessaan ripin ja herätyksen tärkeyttä.

Tapahtumien kulku oli kaikessa karmeudessaan seuraava: yksi rippikoulupojista ei herännyt normaaleihin hyvänhuomenen toivotuksiin, joten yksi leirin isoisista työnsi takapuolensa viattoman nukkujan kasvojen eteen ja prönäytti samalla ilmoille niin sanotun munapierun.

Herätys oli paitsi vulgääri myös tehokas. Poika heräsi oitis naureskellen ja kiiruhti muiden mukana aamupalalle.

Herätetyn pojan vanhemmat eivät kuitenkaan suhtautuneen asiaan yhtä humoristisesti. He nostivat rikosjutun, koska heidän mielestään kyseessä oli sukupuolisiveellisyyttä loukkaava teko.

Ylä-Savon kihlakunnansyyttäjä totesi päätöksessään, ettei sukupuolisiveellisyyttä loukkaava teko ole rangaistava silloin, kun sitä ei ole tehty julkisesti. Koska rippikoululeirin osallistujat oli valittu etukäteen, ei teon kohteena ollut ennalta määräämätön joukko ihmisiä.

Ratkaisu on mielenkiintoinen. Näin muodoinhan esimerkiksi armeijassa saa pervoilla mielin määrin, koska osallistujat on valittu etukäteen. Kuinkahan lienee eduskunnan laita? Onhan sinnekin valittu jäsenet etukäteen, peräti valtiollisilla vaaleilla.

Savon syyttäjä katsoi myös, ettei teko aiheuttanut pahennusta, koska uhri itsekin piti kasvoille pieremistä hyvänä vitsinä.

Näin siis Savossa. Sen johtopäätöksen uskaltanee vetää, että isien perinnäistavat ovat tuon itäisen heimon keskuudessa yhä voimissaan.

Pitäisiköhän Pohjanmaallakin elvyttää vanha kunnon porraspäähän kuseminen? Luultavasti se olisi täysin laillista ainakin kunnallisissa vuokra- ja kerrostaloissa, joiden asukkaat on valittu etukäteen. Kyseessä ei näin ollen olisi ennalta määräämätön joukko ihmisiä.

Voi aikoja, voi tapoja.

Tenho Liiteri

Mausteet ovat julmia. Ihan siinä Kalkutan keskustassa on Amber Restaurant-niminen ravitsemusliike, jonka säleverhoja pidetään kiinni, koska Kalkutan juopot vetävät siellä viinaa. Tilattiin tulevan virusopin professori Timo Hyypiän kanssa siellä lampaankyljykset tammikuussa 1996. No rotankyljykset tuli joten syötiin sitten ne. Parin korttelin päässä on pyhien rottien puisto. Köyhät syöttävät siellä rotille viljaa, ja ilmeisesti Amberin kokki niittää öisin satoa. Kyljykset olivat hyviä, mutta meikäläinen iski sitten hampaansa lautasella olevaan isoon herneenpalkoon ja rouskaisi kunnolla. Olin silloin vielä neitsyt chilien suhteen. Kun polte suussa alkoi, en tiennyt mitä tapahtuu. Onneksi oli oma lääkäri neuvomassa, joten söin ensin kaiken leivän pöydästä ja vasta sitten aloin tuhota henkilökunnan säälivästi hikkaavalle valkonenälle kantamia vesikarahveja. Että kyllä se ulkomaan mauste voi sattua ihan päähänkin pahasti. Mutta viljarottaa ei pidä vieroksua, jos sattuu eläimenlihasta tykkäämään.

Tässä jyrsijää vähän isommallekin porukalle.
Restaurant Amber, Waterloo Street 11, Kolkata (Kalkutta)

Lehti- ja radiotoimittajat tekivät koko eilisen päivän, ja ehkä viime yönkin, ylitöitä Kirkan yllättävän poismenon johdosta. Kaikki oleellinen asiasta haluttiin kertoa tämän päivän lehdissä, ja melkein kerrottiinkin.

Sallinette, hyvät lukijat, joukon jatkoksi vielä yhden Kirka-aiheisen muisteluksen. Se on vuodelta 1972. Tapahtumapaikkana on Kurikka.

Kaikkihan tietävät, ettei Etelä-Pohjanmaalla kulttuurin saralla tapahdu oikeastaan milloinkaan mitään. Kuorolaulua toki on, ja joskus joku pitää poppana-näyttelyn. Jos jotain poikkeuksellista tapahtuu, sitä muistellaan todella pitkään. Kurikan 1960-luvun musiikkielämässä tällainen poikkeuksellinen tapahtuma oli Renegades -yhtyeen keikka Ryhtimajalla. 1970-luvun vastaava suuri happening oli Kirkan konsertti Kurikan kansalaiskoulun salissa.

Elettiin talvea 1972. Kurikan yrittäjänaiset olivat saaneet suurenmoisen idean. He olivat päättäneet tilata Kirkan Kurikkaan keikalle. Hankkeessa oli järkeä, sillä Mamy Blue oli juuri noussut listaykköseksi. Sitä paitsi Kirkasta pitivät äidit, lapset ja tyttäret. Elvis-sukupolven nuorille perheenisillekin Kirka kelpasi. Sodan käyneille kypsemmille miehille Maunulan liehuletti oli kuitenkin jonkin verran outo ilmestys.

Tuona kirpeänä pakkastalvena Tenho Liiteri oli piirua vaille 12-vuotias. Kirka-kuume tarttui myös Tenhoon kulovalkean tavoin. Ystävänsä Kamiinan kanssa hän haki Kirka-piletit Levosen kahviosta heti, kun ne tulivat myyntiin. Kurikassa ei ollut aikaisemmin tapahtunut mitään vastaavaa. Ainoat paikkakunnalla aikaisemmin vierailleet bändit olivat Risto Oja-Lipastin yhtye ja seurakuntakeskuksessa rynkyttänyt Pro Fide. Televisiosta oli kuitenkin nähty Deep Purplen Black Night ja unkarilaisen Omega-yhtyeen konsertti...

Odotusaika oli pitkä. Kirkan konserttia edeltävän yön nukuin levottomasti. Heti koulun jälkeen menimme Kamiinan kanssa kirkolle pöffäilemään siinä toivossa, että saisimme havainnon Kirkasta tai hänen orkesteristaan. Iltapäivän lopulla näimmekin Islandersien keikkabussin pakittelevan kansalaiskoulun edustalla. Seurasimme laitteiden kantamista hypnoottisin katsein. Hei, tuossa menee rumpali Kurt Mattsson, joka ensimmäisenä Suomessa hankki Ludwigin tupla-patteriston. Kas, tuolla lumisateen keskellä marssii rennosti brittivahvistus, soolokitaristi Melvin McRae kainalossaan keltasävyinen Gibson Les Paul.

Välillä oli mentävä kotiin syömään äidin tekemät Hessu Hopon nakit. Sitten taas koululle hengailemaan ja varaamaan paikkoja eturivistä. Konserttipaikalle oli syytäkin tulla ajoissa, sillä sali täyttyi nopeasti ääriään myöten.

Islandersien basisti, jonka nimeä en valitettevasti muista, ilmoitti, että bändi soittaa ensin 45-minuuttisen, jonka jälkeen illan solisti astuu lavalle. Kaikki hurrasivat. Sitten bändi aloitti settinsä, joka oli vuoden 1972 mittapuulla raju, jopa heavy. Kitara vinkui, basso pauhasi ja Hammond kirkui. Kurren kuuluisat jalkarummut jytisivät mannermaisen tanakasti. Urkujen puinen tremolokaappi tärisi kuin pontikankeittäjä juhannusaamuna. Voi, sitä rockin riemua! Mutta mitä bändi mahtoi soittaa? Luultavasti hieman Stevie Windwoodia, muutaman biisin Creamia, ehkä Zeppeliniä ja kenties jonkun Hendrix-vedon.

Suunnilleen setin puolessavälissä bändin basisti ilmoitti, että Kirka on myöhässä, mutta bändi lämmittelee samalla rahalla pitempään. Hieno meininki jatkui. Mutta noin tunnin kuluttua tuli shokki: Kirka ei saavukaan!

Finnairin Convair Metropolitan ei ollut tiheän lumisateen vuoksi saanut lupaa laskeutua Vaasaan.

Ennen kuin katastrofimielialat ehtivät vallata yleisön, nousi joku yrittäjänaisista lavalle ja lupasi, että uusi konsertti järjestetään ja sitten Kirka tulee vuorenvarmasti - ei jumantsuka lentokoneella, vaan autolla. Islanders osallistui tyynnyttelyyn lupaamalla soittaa niin kauan kuin bändillä riittää biisejä. Kun pahin alkujärkytys oli ohi, järjestely alkoi tuntua suorastaan hyvältä: samalla lipulla vielä toinenkin konsertti...

Vähin erin Kurikka palasi arkeen. Lynxit aloittivat taas pärisyttelyn Velsan pihamaalla. Kouluruokalassa tarjoiltiin tuttuun tapaan pinaattilättyjä, Ojalan Tenhon Kevyet Kuljetukset jakeli tavaraa kuten ennenkin. Mutta hitaasti matelivat kuitenkin talviset, harmaat päivät.

Eräänä iltapäivänä pelasimme Kamiinan kanssa pajatsoa Levosen kahviossa, kun Kirka astui yllättäen baariin. Hieraisimme silmiämme, mutta kyllä, kyllä se oli Kirka. Siitä ei ollut epäilystäkään, sillä niin monta Kirka-julistetta olimme nähneet Kortesniemen Jyrkin seinällä.

Kirkalla oli yllään vitivalkoinen vyötärömallinen talvitakki, jossa oli karvakaulus. Päässään hänellä oli tummennetut silmälasit. Sellaisia ei siihen aikaan ollut Kurikassa kellään. Mutta mitä tämä oikein merkitsi?

Seurasimme jännittyneinä, kuinka Kirka joi Spritea ja jutteli rouva Levosen kanssa. Kyse oli varmaankin esiintymisestä, konsertin uusinnasta. Mutta millä reisulla Kirka täällä oli, ohikulkumatkalla vaiko pelkästään sopimassa asiasta? Sitten Kamiina teki jotain täysin odottamatonta. Hän lähti kävelemään kohti Kirkaa sanoen, "tuu, haetahan nimmarit". Mitä? Ei tullut kuuloonkaan! Jäin jähmettyneenä katsomaan, kun Kamiina asteli Kirkan luo ja kaivoi jonkin ryppyisen paperinpalan taskustaan: nimikirjoitus tähän, kiitos!

Minua hävetti. Siihen aikaan häpesin sellaista, mitä ei olisi pitänyt ja myöhemmällä iällä taas päinvastoin. No, joka tapauksessa Kirka ja Kamiina heittivät keskenään letkeää herjaa ja naureskelivat. Kamiina sai nimmarin sillä välin kun minä tuijottelin pajatsonlasia ja kengänkärkiäni.

Uusi konsertti tuli, ja se oli vieläkin parempi ja hienompi kuin edellinen. Tupa oli tietenkin taas täynnä ja Kirka elämänsä vedossa. Muistan, että sen illan setissä olivat ainakin kappeleet Venus, Leijat, Viimeiseen mieheen ja Mamy Blue. Viimeksi mainittu päätti illan. Kyseistä biisiä on paljon parjattu, mutta sanokaa Tenhon sanoneen, että Kirkan laulusaundi on sillä singlellä uskomattoman hienossa kuosissa!

Kurikassa koettiin seuraavan kerran jotain vastaavaa vasta vuosia myöhemmin, kun Hurriganes, Rock And Roll Band ja Royals keikkailivat Mietaalla. Mutta Kirka oli kuitenkin ensimmäinen ja paras.

Päätän raporttini Kirkan vierailusta Kurikan kansalaiskoulun salissa talvella 1972 tähän.

Kunnioittavasti

Tenho Liiteri, erikoistoimittaja

"Tässä biisissä on munaa", viestitti Jukka Kuoppamäki -fani kännykällään televisioruutuun heti kun Kuoppis oli saanut esitettyä loistavan euroviisuehdokasbiisinsä "Pikajuna". Aivan oikein, munaahan siinä oli, suorastaan slerbaa. Harmi vain, että yleisö äänesti kyseisen neroutta hipovan mestariteoksen sijasta jatkoon Kuoppamäen selvästi huonomman biisin "Levitä siivet". Toki sekin on ylivoimaisesti parasta, mitä näissä eurovisiokarsinnoissa on toistaiseksi kuultu.

Hyppykeppimies vuodelta 1974

Kuten edellisessä blogi-kirjoituksessa totesin, jäi allekirjoittaneelta lauantaina kokonaan katsomatta euroviisujen toinen karsintaerä. Korjasin kömmähdykseni katsomalla sunnuntai-iltana - muistiinpanoja huolellisesti tehden - uusintalähetyksen kyseisestä karsinnasta.

Kuoppamäen esityksistä huumaantuneena oli saada tänään slaagin, kun Ilta-Sanomat toitotti lööpissään, että "Yleisö kiivastui: Onko kisakappale kopio?" Ajattelin, että piru vieköön, nyt Kuoppiksella kävi käry (Levitä siivet -biisihän on paranneltu versio evergreenistä "Take Me Home Country Roads"), mutta kyse ei ollutkaan Kuoppiksesta, vaan Katrasta ja kappaleesta "Tietäjä". Väittivät Risto Asikaisen pöllineen kyseisen biisin hollantilaiselta Within Temptation -yhtyeeltä.

Asikainen torjui väitteen hämmennystä aiheuttavalla lauseella: "Bachin jälkeen tässä lajissa ei oikeastaan ole tehty mitään uutta". Hämmentävää on lähinnä se, että Asikainen mieltää itsensä saman lajin säveltäjäksi kuin J.S. Bach? Nuori Johan Sebastian käveli pääsiäisenä Leipzigista satoja kilometrejä pohjoiseen kuullakseen Dietrich Buxtehuden soittavan urkuja. Mihin Asikainen on musiikin vuoksi kävellyt? Kalliosta Juttutupaan Saija Varjuksen keikalle?

Sitä paitsi Tenho on sitä mieltä, että jotain uuttakin on musiikissa aika ajoin tapahtunut sitten J.S Bachin. Esimerkiksi se, että Jukka Kuoppamäki on säveltänyt mahtavan svengipalan "Miljoona hikistä kilometriä".

Kuoppamäen "Levitä siivet" on sekin - kaikesta huolimatta - mestariteos. Se uppoaa suomalaiseen makuun. Juuri tuollainen musa kaikuu kylänraitilla kauniina kesäiltana - pian sen jälkeen kun lahkolaisten herätysteltta on kohonnut urheilukentän laidalle.

Jukkiksen mestariteosten ja Katran tekotaiteellisten matkimisbiisien lisäksi viikonlopun karsinnoissa nähtiin ja kuultiin Humanea. Kyseessä lienee yhtye, vaikka tv-kameroille poseerasikin lähinnä vain Kimi Herold-niminen diiva. "Bubble Shell" oli euroviisuksi aivan siedettävä yritelmä, mutta jatkoon äänestetty "Plane Away" on Tenhon mielestä - suokaa anteeksi - täyttä paskaa. Ja sitten tämä Kimi kehtasi vielä kovaan ääneen mainostaa Diesel -nahkatakkiaan, juontajien idioottimaisten naurahdusten säestyksellä. "Mä rakastan euroviisui! Wooh!" kiekui nuorukainen keimailunsa päätteeksi. Ei mitään mahdollisuuksia voittoon.

Tähän mennessä jatkoon valituissa euroviisu-ehdokasbiiseissä on yksi yhteinen, huolestuttava piirre. Ne eivät ole luonteeltaan viihdyttäviä, vaan synkkiä ja masentavia. Tarkoituksenahan ei ole itkettää koko Eurooppaa, vaan saada se viihtymään En oikein usko, että laulu surupukuisesta sulhasesta ja morsiamesta tai jostakin perkeleen shamaani-tietäjästä saa mannermaata bailaamaan kovinkaan innokkaasti.

No, onneksi meillä on sentään Kuoppis. "Levitä vain siivet, ala liitää. Koko maailman voit valloittaa", laulaa Jukka, ja tuhannet kaasusytyttimet luovat lämmintä valoaan täpötäyteen, keskinäistä rakkautta pursuavaan Hartwall Arenaan...

Peace and Harmony!

Toivottaa Tenho Liiteri

Tämä on ollut hieno päivä! Kira Korpi saalisti pronssia EM-kaunoluistelussa, Jukka Kuoppamäki vetäisi juuri kaksi supermahtavaa biisiä euroviisukarsinnoissa ja allekirjoittanut löysi päivällä erään nouto-pizzerian lattialta kahden euron kolikon. No, jos totta puhutaan, en ollut tilaisuudessa kuulla Jukkiksen biisejä, mutta oletan, että ne olivat loistavia - kuten Jukan biisit aina. Lordin voittoputki saanee jatkoa...

Katsoin Juuri televisiosta, kuinka Kira sädehti mitaleineen. Tuollainen soma neitonen menestyisi varmasti euroviisuissakin. Paljon ei tarvitsisi edes osata laulaa, kunhan biisi edustaisi jotain muuta tyylilajia kuin jenkkaa tai humppaa. Tällä en ollenkaan tarkoita sitä, etteikö Kira olisi saavuttanut luistelumitaliaan, ja sitä kautta myös MM-kisapaikkaa, pelkästään urheilullisilla ansioillaan.

Kiran isä, jääkiekkovalmentaja Rauno "Kortsu" Korpi ei ollut aikoinaan kovinkaan hääppöinen luistelija. Päin vastoin, hänen polvensa näyttivät olevan kuin jotain löysää kumia tai silikonia. Ja kun huippujääkiekossa on pyrkimys edetä perse mahdollisimman matalalla, oli Rauno siihen hommaan liian takapainoinen. Mutta aivan loistava valmentaja hän oli, ja on edelleen. Todella monta kertaa Tenho ja Olavi kyynelehtivät halpoine opiskelijalippuineen Turun Kupittaan seisomakatsomossa, kun Ranen poppoo iski tsekkiläistä raakakuminkimpaletta Tepsun verkkoon. Sittemmin kun Olavin kanssa perustimme puulaakiporukan, pyrimme aina soveltamaan Korvan oppeja, etenkin jättöä toiseen aaltoon takamiehelle ja poltetun maan taktiikkaa.

Mutta tarkoituksena ei ole puhua jääkiekosta, vaan Eurovision laulukilpailuista, jotka eivät oikeasti ole mitkään laulukilpailut. Nimittäin, mikäli minä mitään tiedän, on näiden skabojen virallinen nimi "Eurovision Song Contest". Tässä yhteydessä sana song ei tarkoita laulua saatikka laulamista, vaan sävellystä (vrt. songwriter - biisintekijä). Niin, että ei Suomea esimerkiksi vuonna 1964 edustanut suinkaan Viktor Klimenko, vaan Topi Kärki, joka oli säveltänyt silloisen edustusbiisimme "Aurinko laskee länteen".

Oli muuten sydäntäsärkevää kuulla, kun Topi Kärjen poika (jonka etunimeä en nyt valitettavasti muista) kertoi syksyllä Mirja Pyykön ohjelmassa, kuinka heillä kotona TV:n ääressä suorastaan itkettiin sillä hetkellä kun "Aurinko laskee länteen" hävisi koko kisan. Niin, Topi ja Suomihan sen hävisi, vaikka kenen tahansa olisi pitänyt ymmärtää, ettei tuollaista hienoa biisiä olisi pitänyt antaa Klimenkon kaltaiselle rasputinmaiselle ylitulkitsijalle (kaikki kunnia toki Vikin Stenka Rasin -vedoille).

Mutta olisiko Kärjen Topee iloinnut Lordin voitosta, jos olisi sen saanut nähdä? Epäilen, että ei. Arvelen, että Lordi edustaa aivan päinvastaista musiikkinäkemystä, joka Kärjellä oli. Kerrotaan, että Toivo Kärki olisi kerran isänsä kotikonnuilla Laihialla käydessään nostanut paikallisessa baarissa ison haloon kuullessaan Seitsemän Seinähullua -yhtyeen käännöksen saksalaishitistä "Gimme Dat Banana". Suomalaisen iskelmämusiikin säveltäjäneroa ei miellyttänyt biisin sävelkulku ja raaka krauttipoljento. Ei myöskään kaksimielinen "pistetään, pistetään banaania poskeen" -kertosäe.

Kun en nähnyt tämän viikon euroviisukarsintaohjelmaa, on pakko tyytyä kommentoimaan viimeviikkoista.

Ikävä sanoa, mutta Jani ja Jetsetters on Tenhon mielestä ihan mummoille tehtyä musiikkia, ei tosin 80- 90-vuotiaille mummoille, mutta semoisille viis-, kuuskymppisille. Laskelmoitua unelmavävypoikamusaa ja matalalla tyylitajulla tehtyä havaijipaitafiilistelyä. Surfia muka? Ei ikinä! Mutta silti: tuon karsinnan biiseistä Tenho kelpuuttaisi jatkoon sen Musta morsian -synkistelyn. Täysin hölmö biisi - mutta - sitä jaksoi kuunnella.

Se Idols-voittajatyttö (voi kauhea, nyt on Tenkalla aivan nimi-dementia päällä, ooh luojan kiitos, nyt tuli nimi mieleen: Hanna Pakarinen) oli kyllä kovasti vetävän näköinen, mutta ne biisit... plassua, plassua. Eikö Lasee Kurkikaan, piru vieköön, pystynyt parempaan.

Ja sitten ne perkeleen heviheebot. Omassa tyylilajissaan helvetin hyvä laulaja, mutta kyllä tuo nyt olisi vähintäänkin viiteen kertaan laimennettu versio Lordista. Vähän sama juttu, jos Itikka täräyttäisi markkinoille mahtavan lihaisan kabanossin ja voittaisi sillä kaikki Saksan ja muitten suurten makkaramaiden palkinnot ja lähtisi sitten seuraavana vuonna samaan kisaan kalkkunasta ja talkkunasta tehdyllä kiekuralenkillä.

Mutta hei, makuasioitahan nämä on, kaikki tyynni.

Tenho Liiteri

Päivää väki!

Letkun suvun nuoremmat vesat tulivat tässä päivänä muutamana kertomaan, että Pohjanmaa Vuonna Nolla on saanut IRC-Galleriaan oman yhteisönsä. Yhteisö on siellä kategoriassa MIELIPITEET ja löytyy seuraavasta internetosoitteesta: http://irc-galleria.net/channel.php?channel_id=1941778
Tenho Liiteri ja Olavi Letku kävivät sivustoa hämmästelemässä ja olivat kerrankin otettuja muustakin kuin Koskenkorvasta.

Tutustuimme Tenhon kanssa yhteisöön ja ennen kaikkea jäsenten kuvagalleriaan. Totesimme kuin yhdestä suusta, että nyt on kyllä erittäin valokuvauksellista väestöryhmää kuvissa. Yhteisöön liittyneet henkilöt näyttävät olevan Vaasassa opiskelevia nuoria eri puolilta Pohjanmaata. On hienoa, että läänimme entisestä pääkaupungista kajahtaa taas. Vaasan veri ei vapise!

Yhteisön jäsenten keski-ikä on toistaiseksi 22,1 vuotta, mutta noussee roimasti heti kun me, Tenho ja Olavi, siihen liitymme. Meidän täytyy hieman ottaa IT-alan oppitunteja, että opimme tuonne kirjautumaan. Me kun Tenhon kanssa olemme tuota Remington-konekirjoituskone ikäluokkaa, mutta eiköhän meitäkin siellä vielä nähdä. Olemmehan sentään tänne blogillekin saaneet jotain tuotettua.

Tervetuloa IRC-Gallerian Pohjanmaa Vuonna Nolla-yhteisön nykyiset ja tulevat jäsenet myös tänne Pohjanmaa Vuonna Nolla-sivujen keskustelupalstalle jakamaan mielipiteitä. Sikäli kun huomasin, on yksi heistä jo rekisteröitynytkin. Niin, ja luonnollisesti keskustelupalstamme ihmiset, menkää toki ja liittykää tuohon yhteisöön. Nyt kun on aloitettu, vaikuttakaamme leveällä rintamalla maailman suurimmassa tietoverkossa, internetissä!

Vaasasta vielä sen verran, että silloin kun ohjelmamme vielä kuului eetterissä, oli meillä vankka kannatus sellaisessa urheiluseurassa kuin Brändö Oilers. Joukkue pelasi tuohon aikaan muistaakseni Salibandyä ja pelimatkoillaan kuunteli Letkun ja Liiterin edesottamuksia kasetilta. Mitähän tuolle mainiolle joukkueelle nykyään kuuluu? Onkohan perinne pelimatkoilla vielä voimissaan?

Hyvä Teille!

Olavi Letku
Erikoistoimittaja

Nyt kun näillä sivuilla on käyty keskustelua kaikenlaisista hapoista ja nautintoaineista, niin koskaan ei voi liikaa korostaa, että varovainen pitää olla. Varovainen kuin pastori porttolassa.

Kaikkihan me tiedämme Tabascon. Tuon mainion punapippuriuutteen, jota McIlhennyn hartaasti uskovainen perhe/suku tuottaa Averyn saarella Louisianassa.

Tabasco on hieno aromaattinen mauste, mutta samalla myös vahva, suorastaan polttava neste. Jos joskus on nähnyt eräänkin tohtorin täysin tolaltaan pelaamassa raivoisasti flipperiä Seinäjen Sorsanpesällä - vaikka koko masiina on kytketty pois päältä - on selityksenä se, että hän on Bloody Mary -siemauksen sijaan ottanut epähuomiossa tuhdin kulauksen Tabascoa. Sellainen vie järjen, ainakin tilapäisesti. Etenkin, jos on sitä ennen ottanut alkoholia.

Mutta annahan olla! Se mistä nyt kerron tapahtui tänään, ja valitettavasti allekirjoittaneelle.

Yleensä mutustelen lounaaksi puolikuivia eväsleipiä ikkunattoman työstudioni kiikkerällä lavitsalla, mutta tänään päätin käydä syömässä oikein bensa-asemalla - olisikohan se paikka ollut Neste Motorest, Shell Simpukka tai Esso Taverna, hällä väliä, joku kumminkin, missä oli jättipullo Tabascoa.

Lapioin itsepalvelutiskistä mukavan keon kaikenlaisia herkkuja, maksoin fritsu-kaulaiselle tytölle ja kävin pöytään. Lihapullat olivat hyviä, samoin kana-vihannes -wokki, mutta jotain puuttui: ytyä, tulta, Tabascoa. Tartuin punapippuripulloon ja kierrätin sitä hetkisen annokseni yläpuolella siten, että pullo oli ylösalaisin ja korkki auki. Punainen neste sinkoili riehakkana sinne tänne, lautaselle, servetille, muutama tippa sormillekin. Annoksen maku parani heti, mutta väkevyysaste nousi miltei pelottavaan dimensioon. Vanhana cayenne-pippuri-miehenä kykenin kuitenkin syömään annokseni loppuun.

Vaikeudet alkoivat miesten wc:ssä. Menemättä sen tarkemmin naissukupuolen anatomiaan totean, että naisillehan yleensä riittää, kun he pienemmille tarpeilleen mennessään laskevat housunsa alas. Miehille se ei aivan ole yhtä yksinkertaista. Jonkin aikaa joutuu yleensä kaivelemaan. Milloin mistäkin pultusta. No, kaikki sujui kuitenkin hyvin. Pesin käteni lavuaarilla ja sen jälkeen myös kasvoni. Tabascon jälkipolte nimittäin kirveli huulia melko lailla.

Mutta mitä ihmettä? Jossain epämääräisessä paikassa, tai pikemmin tietyssä kohdassa keskivartaloa, alkoi tuntua voimakasta, raastavaa kirvelyä. Hyvänen aika, mitä tämä on, mietin ihmeissäni. Olin täysin hepnadilla lyöty. Sitten kuin salamaniskusta ymmärsin, että sen täytyi johtua Tabascosta. Jollain merkillisellä tavalla olin onnistunut taaplaamaan tuota pirullista nestettä ensin sormilleni ja sitten erääseen arkaan paikkaan vartaloani.

Ajan takaisin työhuoneelleni tuhatta ja sataa. Olo on tuskainen. Koko keskivartaloni on kuin tulessa, silmissä pimenee, keuhkoon pistää, kädet jäävät jälkeen. Onneksi poliisi ei pysäytä. Olisi noloa sanoa, että "hyvä konstaapeli, ajoin ylinopeutta, koska minulla on palleissani Tabascoa".

Meillä on työpaikan alakerran konttoristityttöjen kanssa yhteiset saniteettitilat, mutta onneksi toiletti on vapaana huuhteluoperaatiota varten. En lähde kuvailemaan, kuinka hankalaa ja monimutkaista kyseisen huuhtelutoimenpiteen suorittaminen on miltei kenttäolosuhteissa. Riittäköön kun sanon, että se kesti kauan, ja kolme, neljä vaatekappaletta kastui kokonaan, samoin vessan lattia. Noin vartin kuluttua kipu hellitti siedettäviin lukemiin, asteikolla 1-10 ehkä noin 9:ään.

Jotenkin on vaikea käsittää sitä logiikkaa, että tupakkalootiin ja viinapulloihin vaaditaan varoitustarroja ja pääkalloja, mutta kaiken maailman Tabasco- ja Vademecum-pulloja saa myydä ilman varoituksen sanaa.

Omistankin nyt tämän kirjoituksen ministeri Liisa Hyssälälle ja vaadin häntä huolehtimaan, että myös punapippuripullot saavat jatkossa asianmukaiset ja informatiiviset merkinnät. Ei niihin nyt mitään punaisella ruksattua lerskankuvaa tarvitse liimata, mutta kuitenkin tieto siitä, että tätä ainetta ei sitten millään passaisi levitellä genitaaleihin. Jään odottamaan hallitustason toimenpiteitä tai vähintäänkin eduskunta-aloitetta.

Tenho Liiteri

Tenho Liiterin kommentti:
Kyllä todellakin aika rientää. Olavi toteaa kirjoituksessaan, että vuonna 1957 Monacon ruhtinatar Grace synnytti Carolinen. Näin ollen tämäkin äsköönen tytönhuitukka on jo viisikymppinen akan pranstakka. Lieneekö Monacon nuorempi "villikkoprinsessakin" jo pikku hiljaa vaihdevuosissansa?

Sekin oli aikoinaan suuren luokan uutinen, kun tämä Caroline-prinsessa synnytti Pierre -nimisen esikoisensa. "Caroline synnytti Pierren!", julisti Ilta-Sanomat lööpissään.

Rainer ihastelemassa esikoistaan Carolinea ja äiti Gracea, oikealle Caroline ja Pierre beachillä.

Tervehdys Pohjanmaa Vuonna Nollan ystävät!

Usein kuulee sanottavan kuinka asiat oli ennen vanhaan paremmin kuin nyt. Ruoka oli parempaa ja terveellisempää. Nuoriso oli kunnollisempaa, eikä kuunnellut kaiken maailman renkutuksia. Kouluissa kakarat oppi asiat kun oli kunnon opettajat. Ei oltu oravanpyörässä ja saatu burn outteja. Ilman laatu oli parempi ja vähintäänkin säätila oli sellainen kuin kuuluukin. Maailma oli mukamas jotenkin inhimmillisempi paikka elää. No, tämähän on kaikki paskapuhetta. Ennen vanhaan elämä oli kurjaa, kouluissa oli seminaarin käyneitä kansankynttilöitä, jotka kyllä pitivät kovaa kuria, mutta hyvä kun jenggi suvivirren oppi. Harvalla oli varaa mihinkään yhteiskouluihin ja jos olikin, niin keskikoulusta mentiin jo kovaa vauhtia töihin. Sapuska nyt oli mitä oli, hyvää ja terveellistä niille, joilla oli sellaiseen varaa. Nuoriso oli aivan yhtä kusipäistä, kuin nykyäänkin. Maailmalla sodittiin koko lailla paljon ja koko ajan. Ilmoista sentään voidaan keskustella ja niistäkin lähinnä väitöskirjamaisissa puitteissa.

Historia on aina ollut yksi radio-ohjelmamme vankkumattomista kulmakivistä. Ei ainoastaan Etelä-Pohjanmaan historia, vaan myös koko Suomen, Fennoskandian ja maailman historia. Tätä tosiasiaa kunnioittaen antoi veljeni, yli-aktuaari Paavo Letku, minulle syntymäpäivälahjaksi melkoisen kasan puolen vuosisadan takaisia MITÄ MISSÄ MILLOIN kansalaisen vuosikirjoja. Kiitos vaan Patsi, vielä kerran!

En malta olla ammentamatta tuosta mainiosta opuksesta muutamia seikkoja ja sattumuksia 50 vuoden takaa. Palatkaamme siis toviksi tammikuulle 1957. Nämä otokset ovat tietenkin vuoden 1958 opuksesta.

ALOITAMME KOTIMAAN TAPAHTUMISTA:

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen lausui uudenvuoden radiopuheessaan, että "vuotta 1957 varjostavat maailmanpolitiikan epätietoisuus ja levottomuus sekä omat taloudelliset huolemme".

Loppukuusta Urkki lähti hiihtämään. Lenkki oli 200 kilometriä pitkä, kulkien reittiä Miehikkälä-Lemi-Taipalsaari-Puumala-Sulkava-Savonlinna. Keli Tammikuun lopulla oli vesikeli. Perässähiihtäjinä olivat mm. Heikki Hasu, kansanedustaja Valto Käkelä(SDP) ja Kaakkois-Suomen rajavartioston komentaja, eversti V.E. Karhunen.

Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi nimitettiin pääjohtaja Teuvo Aura. Opetusministeri Johannes Virolainen(kepu) nimitettiin varapääministeriksi. Sanomalehti Uusi Suomi vietti 110-vuotispäiväänsä. Suomen ensimmäisiä televisio-oppitunteja saivat seurata Helsingin Lapilahden kansakoulun oppilaat. Filmimuusikkojen lakko alkoi. Kuusankoski ja Kemijärvi tulivat kauppaloiksi.

Pääministeri Fagerholm saapui seuruineen Moskovaan. Neuvostoliiton pääministeri Bulganin tarjosi sapuskaa Kremlissä. Ruokaa sai myös pääsihteeri Hrustsev, presidentti Vorosilov ja varapääministeri Molotov. Fagerholm esitti isännille kutsun saapua Suomeen. Muut paitsi pressa lupasivat tulla. Esittetiin yhteinen julkilausuma, jossa todettiin, että hyvät naapuruussuhteet ovat tärkeät Euroopan ja koko maailman rauhantilalle, da da.

SEURAAVAKSI ULKOMAILTA:
Maailmalla meno oli yhtä pässinpäistä kuin nykyäänkin. Kylmä sota oli kylmimmillään. Siirtomaavallat olivat vaikeuksissa.

Lähi-Itä oli silloinkin sotatantereena, Suezin kriisiä selviteltiin. Nasserin Egypti sanoi kanavasopimuksen brittien kanssa irti ja ryhtyi olemaan kallellaan Neuvostoliittoon päin. Israel oli miehittänyt Egyptille kuuluvan Siinain. USA:n presidentti Eisenhower pyysi kongressilta valtuuksia käyttää amerikkalaisia joukkoja Lähi-Idässä kommunistisen hyökkäyksen torjumiseksi. Kuulostaa jotenkin tutulta, saman suuntaiset oli aatokset George W. Bushilla viime viikolla. Kommunistit ovat vain vaihtuneet terroristeihin.

Ensimmäiset suomalaiset YK:n rauhanturvaajat lennätettiin Siinaille. Suomalais-ruotsalaisen komppanian komentajana toimi majuri Magnus Haaksalo. Itsestään selvää oli toki, että ruotsalaiset YK-sotilaat olivat suomalaissa komennossa.

YK-joukkoja Siinailla

Edellissyksynä tapahtuneen Unkarin kansannousun jäljiltä oli Itävallassa yli 150 000 unkarilaista pakolaista. Pravdassa varoiteltiin muita itäblokin maita, ettei Unkarin tapahtumat toistuisi niissä. Unkarin uusi, Neuvostoliitolle uskollinen presidentti Kadar ilmoitti, että "proletariaatin diktatuuri on palautettu maahan suojelemaan sosialismia".
Gomulkan harmiksi myös Varsovassa oli neuvostovastaisia mielenosoituksia. Tästä huolimatta Gomulkan yhtenäisyysrintama sai Puolan parlamenttivaaleissa 98,4 äänistä.

Mcmillanista tuli Englannin pääministeri. Ranska ilmoitti, ettei se tule koskaan luopumaan Algeriasta. Irakin pääministeri Nuri Al Said vaati Idän soluttautumista Lähi-Itään loppumaan. Kashmir liitettiin Intiaan. Neuvostoliitto varoitti Yhdysvaltoja perustamasta atomitukikohtia Neuvostoliiton ympärille, koska tämä johtaisi "mitä vakavimpiin seuraamuksiin". Kremlissä allekirjoitettiin sopimus, jonka mukaan neuvostojoukot jäävät jatkuvasti Itä-Saksan alueelle. Ranska palautti Saarin alueen Länsi-Saksalle.

JS SITTEN KULTTUURIA:

Kuningatar Elisabet myönsi professori Alvar Aallolle kultaisen arkkitehtuurimitalin (The Royal Gold Medal of Architecture). Monacon prinsessa Grace synnytti 3730 gramman painoisen tyttären, jonka nimeksi tuli Caroline Louise Marguerite. Ensimminen suora koko illan balettiesitys Joutsenlampi televisioitiin Kansallisoopperasta TES-TV:n toimesta. B-messuhallissa valittiin Miss Suomeksi 1957 18-vuotias Marita Lindahl.

URHEILUA:

Eino Kirjonen ja Pentti Uotinen saavuttivat kaksoisvoiton Keski-Euroopan mäkiviikolla.

LOPUKSI VIELÄ SÄÄ:

Koko tammikuu 1957 oli poikkeuksellisen lämmin. Keskilömpötilat poikkesivat normaalista 2-5 astetta. Välillä sateli vettä. Kuulostaa jotenkin tutulta.

Tammikuussa 1957 julkaistua

Palaamme vuoden 1957 uutisotsikoihin taas helmikuussa.

Totta tosiaan. Tenho löysi kaikki viisi virhettä. Kyllähän minä sen arvasin, huomasi varmaan tuon kuninkaallisen bagelssi-vaakunan tuossa noukassa. Kyseessä oli nimenomaan Ruotsin kuninkaallisen rautatiekombinaatin Y7 eikä Suomen Valtion Rautateiden Dm7. Kuva oli muutettu mustavalkoiseksi ja vieläpä käännetty peilikuvaksi. Ja lopussa kiitos seisoo. Kyllä, sellaisia knysiä tavaravaunuja ei Suomen kiskoilla ole kulkenut (tietääkseni). Tässä konstailematon talvinen ja ennenkaikkea suomalainen Dm7, tuttavallisemmin lättähattu. Ei ole käännetty, eikä väännetty, vaan ihka aito mustavalkovalokuva (tämän sanan kun laittaa ulkomaanelävän sanomaan 10 kertaa, niin kyllä siinä vesihiisi sihisee jo hississä).

Tuossa vähän alempana, aikaisemmassa kirjoituksessa, on kuva höyryveturista ja topparoikasta. Se on todellinen kuva vuodelta 1911, kun Suupohjan rataa rakennettiin.

Olavi on lisännyt edelliseen kirjoitukseen näemmä hienon, talvisen lättähatun kuvan. Mutta, mutta. Tekisipä mieleni sanoa, jotta ko. kuva ei ole Suomen Valtionrautateiltä.

Ensinnäkin: ohjaamon ikkunat poikkeavat hieman - tai aika paljonkin - siitä, mihin kotimaan rataosuuksilla on totuttu. Ja toiseksi: mikä on tuo köpö puoliperävaunu? Kyllä, tavaravaunu varmaan, mutta kuinka noin onnettoman lyhyt, suorastaan knysä?!

Vain ruotsalaisilla on tuollaiset knysät, ja asiahan on niin, että myös Statens Järnvägar käytti aikoinaan samaa junatyyppiä, tosin erivärisenä. Ei kai Olavi vain ole mennyt hämäystarkoituksissa muuttamaan värikuvaa grayscaleksi?? Ainako pitää olla pientä filunkia mielessä? Häh? Vad sar du?!

Allekirjoittanut tietää, että Suupohjan radan varrella asuu lukuisia junabongareita, aikataulutietäjiä ja resiinaralli-friikkejä. Voisiko joku heistä ystävällisesti kertoa, onko tällä sivulla olevassa valokuvassa aito suomalainen lättähattu vaiko kehno Ruotsissa t. Tanskassa valmistettu kopio.

Tietämättömyyskin lisää tuskaa.

Etsi viisi virhettä!

Kirjoitti Tenho Liiteri

Hep! Tenho Liiteri tervehtii mitä suurimmlla ilolla Olavi Letkun veret seisauttavaa päätöstä ryhtyä vittuilemaan näillä sivuilla valtion liikelaitoksille. Vielä ei Ollee päässyt aivan täyteen vauhtiin, mutta sen verran paljon on tullut 3/4 korvalla kuunneltua OL:n tulikivenkatkuisia, Bostonsavun aromatisoimia vuodatuksia, että kyllä kohta saa kuulla kunniansa paitsi VR liikelaitos myös yleisten naisten ja kulkumiesten ministeriö.

Juna. Periaatteessa briljantti kulkuneuvo, mutta Suomessa kautta aikojen aivan tolkuttoman huonosti järjestetty ja lanseerattu matkustusmuoto. Tänäkin päivänä junamatkailun luonne on pitkälti sama kuin Markku Pölösen hienossa elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Viinaa ei myirä missään, mutta puolet matkustajista on aivan tolkuttomassa pöhnässä.

Ja kuuluuhan kuvioon sekin, että Peräkorvenmaasta kohti Särkänniemeä reissaavat, oman tolkuttoman metelinsä hämmentämät lapsiperheet pupentavat tarmokkaasti Nissin ruisleipää sillä 1 h 25 min. matkalla, mikä kestää Seinäjoeltä Manseen. Allekirjoittaneen vaimolla on muuten vieläkin suunnaton trauma siitä, kun joutui teini-iässä matkustamaan äiteensä ja isänsä kanssa Toijalasta Riihimäen kautta Kouvolaan. Hetikohta Puurilan seisakkeen kohdalla äiteemuori - siis rakas anoppi -kaivoi esille Koskenkorvapullon, joka oli täynnä taskulämmintä maitoa. Siitä oli sitten todella coolia ottaa tanakoita siivuja voikkuleipien painikkeeksi.

VR nyt on mitä on, mutta pakko tunnustaa, että Tenho Liiteri on aina rakastanut junia ja vetureita. Alakouluikäisenä kloppina istuin aina lättähatun siinä eteisessä, jossa oli kuljettajan hallintalaitteet nähtävissä. Junaa ajettiin keulasta - luonnollisesti ja onneksi - mutta miltei joka vaunussa oli osa junayksikön hallintalaitteistosta seurattavissa. Kun istui eteisen "kuskinpallilla" saatoi nähdä paitsi junan senhetkisen ajonopeuden myös sen, mikä vaihde kulloinkin oli pykälässä. Keltainen viisari osoitti, että "ajo" ja punainen notta "jarru". Oi, se oli jännittävää.

En jatka tästä nyt enempää tällä kerrlla, mutta Paul Therouxin kaikki suuret junamatkakirjat lukeneena voin vakuuttaa, että tässä sopassa riittää vielä hämmentämistä. Ehdotankin seuraavaa työnjakoa: Olavi hoitakoon VR:lle hattuilun, ja meikäläinen värittäköön kerrontaa dekadenteillä tuokiokuvilla Haapamäen ja Pieksämäen risteysasemilta (joiden kautta matkustin knöösinä Savon mummolaan ah, niin lukemattomat kerrat).

Käsittääkseni Olavi Letku on jo poistanut Mauseristaan varmistimen.

Hellurei!

Tenho Liiteri

Valtion tallis on sellanen humma, että kyllä se juosta jaksaa. Kyllä varmasti jaksaa ja vauhti vain kiihtyy. Mutta enää kovin harvaan paikkaan tuolla rautaratsulla pääsee. Lippu- ja muut palvelut ovat vain muisto entisistä VR:n loiston ajoista.

Suurin osa Suomen rataverkosta rakennettiin vuosien 1850-1900 välisenä aikana. Näin väittää ainakin Wikipedia. Viimeiset 126 vuotta onkin sitten enempi keskitetty junavuorojen, rataosuuksien ja asemien lakkauttamisiin. Paljon energiaa on myöskin käytetty palvelujen huononnuksiin, vaikka niitä tosin uudistuksiksi aina kutsutaankin.

Historiaa, lyhyt oppimäärä: Ensimmäinen rataosuus avattiin 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Rakennuttajana oli Suomen Suuriruhtinaskunta. 1800-luvulla junat kulkivat vain noin 25 kilometrin tuntinopeudella, kuitenkin reilusti jalkapatikkaa tai hevoskyytiä nopeammin. Asemia ja seisakkeita oli tiheässä. Väestöryhmien oli hyvä liikkua paikasta toiseen, lyhyitäkin matkoja.

Homma toimi oikein hyvin tuonne 1960-luvun loppupuolelle, jolloin rautatieherrat huomasivat, että ihmiset ovat alkaneet ostella itselleen autoja. Ajattelivat kai että ajelkoot sitten autoillansa, junamiehet lyövät pillit pussiin. Liikennöintiä toimivilla rataosuuksilla alettiin lakkauttaa apinan raivolla. Ja mitäs tästä seurasi? No, ihmiset osti tietenkin lisää autoja, mihin rataneropatit vastasivat lakkauttamalla lisää junavuoroja, mistä seurasi... no joo.

Erinomainen 112 kilometriä pitkä Suupohjan rata Seinäjoelta, Ilmajoen, Kurikan, Kauhajoen ja Teuvan kautta Kristiinankaupunkiin ja 23 kilometrin pistoraide Perälästä Kaskisiin valmistuivat vuonna 1913. Mukavahan tuota rataa oli Kurikasta Seinäjoelle ja takaisin matkustaa. Erityisen hienot olivat maisemat tulvan eli paisunnan aikana. Kiskobussi tuntui vallan vesibussilta meille suurempiin vesistöihin tottumattomille lakeuksien asukeille.

Viimeisen lättähattunsa Suupohjan rata näki niinkin aikaisin kun 1967. Se oli surun ja murheen päivä monelle meistä, jotka olimme tottuneet mukavasti junalla köröttelemään Östermyyraan ostoksille ja muille asioille. Erityisen kätevää oli silloin, jos oli asiaa kauemmas, esimerkiksi pääkaupunkiin. Mutta kun ei, lakkauttaa piti ja niin on lakkautettu monta muutakin rataosuutta. Ei auttanut muu kuin ottaa oksennuspussi kauniiseen käteen ja hypätä linijapiilihin. Kaikki kunnia Peltosen, Lumiahon ja Keto-Seppälän linja-autofirmoille ja kuskeille, mutta meikäläinen menis mieluummin junalla. Sais kulukia, käydä toiletissa, hyvällä tuurilla ravintolavaunussa ja oikein hyvällä tuurilla saa joissakin junissa vielä polttaa nortinkin.

Nykyäänhän nämä tupakkikopit ja ravintolavaunut alkavat olla ylellisyyttä VR on lanseerannut sellaisen käsittämättömän uuden junamuodon, kuin Intercity2. Vaunut on oikein hienoja ja peräti kaksikerroksisia. Toisesta kerroksesta on mukava katsella rapistuvia lakkautettuja asemia. Jos käy säkä, saatat nähdä tarjoilukärryn, josta saa termoksesta kahvia ja peräti keskioluttakin. VR haluaa siis päättää puolestasi, koska jotain aiot nauttia. Kerran pyysin kahvin ja konjakin, mihin tuli koppava ilmoitus "pitäisi tietää, ettei kärrymyynnissä ole väkeviä". Kuinka niin pitäisi tietää. Tupakkikielto sentään ilmoitetaan kolmella kielellä, ennen kuin juna on edes liikkeellä.

Hinta näissä sekunda-intercityissä on kalliimpi kuin pikajunissa. Tätä kyllä ihmettelen. Pikajunissa on sentään ravintolavaunu, missä voi sille päälle sattuessaan ottaa vaikka terhakkaan nousuhumalan. Välillä voi käydä aikansakuluksi tupakilla, vaikka nuo nykyiset kopit ovatkin melkoisia savustusluukkuja. Sekundatreineissä joudut menemään asemalaiturille silloin kun juna pysähtyy asemalle. Pysähdyksen pituudesta ei ole tietoa. Tämä on sikäli hauskaa, koska ovissa on automaattilukitus, joten sinneppähän jäät jos et ole tarkkana. Sinne jää junaan sitten päällysvaatteet, matkatavarat ja grammaritkin pöydälle soimaan, jos sattuu olla kannettava tietokone mukana.

Pendoliino on mukava tapa matkustaa ja kallis. Huono puoli hommassa on se, että makaroonien luotijuna lopettaa kulkemisen lämpömittarin lähestyessä nollaa. Jos sattuu satamaan lunta, on turha näitä mandoliinoja asemalaiturilla odotella. Tilalle talutetaan sitten tämä surullisenkuuluisa kakkoslaatu-intercity, "Tämä junavuoro on savuton, junassa toimii minibistro, josta voitte ostaa jne"

Lipunmyynti on sitten aivan oma lukunsa. Tämä onneton "uudistus" on vähintäänkin paholaisen keksintö. Ennen ostit junalipun meno-paluu ja saatoit piletillä matkustaa kuukauden sisällä millä tahansa junalla huvitti. Kätevää, eikö totta. No ihmisethän eivät ostaneet paikkalippuja muihin kuin erikoispikajuniin ja sehän oli konkurssikypsälle firmalle huono homma. Tuli tämä uusi "palvelu", "kun ostat junalipun, on istumapaikkakin aina varma". Nyt on sitten tiedettävä satavarmasti, mihin junaan aoit ehtiä, koska paikkalippu pakkomyydään puolityhjiinkin juniin. No joo, saahan lippuja junastakin, kunhan maksaa lisämaksun, kiva juttu VR!

Tervetuloa uudelleen - Välkommen åter - Welcome again!

Sen verran vielä tuosta Coca Colasta, jotta ennen vanhaan sitä pirettihin meleko arveluttavana, suorastansa syntisenä juomana. Oli näitä juttuja, jotta kun ehtoolla laittaa kolalasihin rautanaulan, niin aamulla siitä ei oo mitään jäljellä ja niin poispäin. Se oli kai vähän sama kun se MTK:n, vai kenenkä se nyt oli, käynnistämä margariinin mollauskampanja. Margariini oli kuulemma kissanrasvaa ja voi taas puolestansa terveyren lähäre. Pohjois-Karjala -projekteista ei silloon vielä tieretty mitään. Onneksi tai ei.

Tuli tuo Kolajuomien huonomaineisuus mielehen, kun muistelin vanhoja kansakouluaikoja. Siis kouluaikoja melekeen 40 vuotta sitten 60-luvulla. Siihen aikahan koulus kävi säännöllisesti "tarkastajia". Ilimeesesti joitakin läänin pirullisia pikkuvirkamiehiä, joiren tulemista koko koulu jännitti jo pari, kolome viikkoa ennen varsinaasta visiittiä. Meitä tenaviakin pelijäteltihin "tarkastajalla" ja kun yhyrellä luokkakaverilla, olisko ollu Lehtovaaran Harri, Mäkisen Jukka tai Suvisalmen Matti, oli tarkastuspäivänä pulupetis Kokakola-pullo, niin siitä nousi jumalatoon haloo. "Mitäs jos tarkastaja olis nähäny tämän! Kokakolaa koulus! Eikö ny äiteeskään oo yhtään mitään ajatellu!" ja niin poispäin.

No olihan siinä kaikkea muutakin. Tukat piti pestä ja laittaa paremmat vaattehet siksi päiväksi, kun tarkastaja tuloo. Jokkut ylempiluokkalaaset laulookin tarkastajalle. Luokkahuonehia koristeltihin, ja opettajat oli koko tarkastuspäivän yhtä hymyä. Haluttihin osoottaa tarkastajalle, jotta meillä on koko peevelin maapallon kivoin koulu. Jos olis joku tarkastajan aikana teheny pahojansa, olis rangaastus ollu kaksinkertaanen - maharollisesti jopa tripla - vähä niinku joulurauhan rikkomisesta...

Se oli sitä entisajan pedagogiikkaa. Opetettihin tenavia silimän palavojiksi. Sellaasta oppiahan yhteiskunnas justihin palijo tarvitahan.

Tairanpa mennä jääkaapille ja ottaa vielä yhyren tölökillisen "kolaa"...

Liiterin Tenho

Hienoa! Loistavaa!
Juuri kun olimme vaipumassa apatiaan. Suomessa ei tapahdu mitään, ulkomailla kukaan ei tiedä missä Suomi on. Luullaan, että olemme edelleenkin osa Neuvostoliittoa.
Kestävyysjuoksun taso on olematon, ei ole Paavo Nurmea ei Lasse Vireniä. Hiihtäjät syövät dopingia niin, että hauikset paukkuu. Kukaan ei puhu Suomesta mitään. Suomi on unohdettu, pyyhitty pois maailmankartalta (ainakin uudemmista painoksista. Kansa on vaipunut apatiaan, lunta ei sada, ei voi tehdä lumiukkoja. Englantilaiset eivät enää matkusta Lappiin päivän matkalle maksaen itseänsä kipeäksi. Juuri kun olimme kerta kaikkiaan painumassa unholaan tapahtuu ihme.

TULEE KOKA-KOLA OLLI!!!

Mies saapuu kuin tyhjästä, puun takaa. Ja katso: TAAS PUHUTAAN maailmalla maastamme. VÄHENNETÄÄN HIILIHAPPOA COCA-COLASTA! KIITOS! THANK GOD! ON HIENOA OLLA SUOMALAINEN!
Hello, I,m from Finland! You know, the country of Koka-Kola Olli! Who in hell is Koka-Kola Olli?
Sorry, I mean Moka-Kola Olli. That's what I mean.

Tämän päivän (4.1.2007) Ilta-Sanomat kertoo, että joku hihhuli on ryhtynyt keräämään adressia Coca Cola -limsojen hiilihappomäärän vähentämiseksi. Tälle mielipuoliselle hankkeelle on antanut tukensa jo noin 2700 suomalaista.

Adressin taustalla on tiettävästi se, että ns. Koka-Kola-Olli ei onnistunut juomaan suorassa TV-lähetyksessä edes 3/4 litraa Kokista. Tavoitteenakin oli vain 1,5 litraa. Ollia alkoi ikävällä tavalla röyhtäilyttää jo parin lasillisen jälkeen. Voi veljet, mikä amatööri!

Tenho Liiteri muistaa vielä mainiosti, kuinka vuonna 1977 erään kurikkalaisen rehtorin keskenkasvuinen pojankoltiainen kiskaisi yhdellä ryypyllä huiviinsa 3/4 litran potun Vin Rouge D-Algerieta. Aikaa kului tasan 26 sekuntia (sen voin vaikka vannoa, koska otin itse aikaa tuliterällä Leopard-kellollani). Hetkeä aikaisemmin kyseinen poju oli imuroinut yhdellä ryypyllä naamariinsa pikkupullon samanmerkkistä rypälejuomaa (älkää kokeilko tätä kotona, pyydän - älkää edes naapurissa).

Mitä nyt sitten on pari lasillista Kokista? Tenhokin vetää usein sunnuntaiaamusin naamariinsa ryypyllä, parilla ison pullollisen limunaatia eikä näe siinä mitään ihmeellistä. Niin tietääkseni tekee Olavi Letkukin. Ja moni muu - ilman pienintäkään aikomusta lähteä esittelemään kyseistä olematonta "taitoa" television valtakunnanverkkoon.

Sitä paitsi eihän Coca Colassa ole ollenkaan liikaa hiilihappoa. Hyvä kun edes tarpeeksi. Pankaapa piruuttanne yhtä aikaa jääkaappiin Coca Cola -pullo ja Pepsi Cola -pullo ja hörppikää niitä vuorokauden ajan tasatahtiin. Saattaa käydä niin, että loppumetreillä Pepsipullosta kuuluu korkkia avatessa huomattavasti terhakampi suhina Kokispullosta.

Seuraaviin juomiin Olli-raasun ei pidä koskea, saati lähteä televisioon mokailemaan:

Ehdotankin nyt maailmanlaajuiselle panimoteollisuudelle, että limonadeihin lisätään hiilihappoa kautta linjan. Esimerkiksi Cuba Libre -drinkkiä väsätessä mikään ei ole masentavampaa kuin väljäksi lemmehtynyt, plassu limsa. Mihin on tämä maailma menossa, kun margariinista poistetaan rasva, kahvista kofeiini, limunaatista hiilihappo ja radiosta juureva rock-musiikki?

Nettisivuilla www.adressit.com on paljon kannatettavia vetoomuksia, mutta tämä hiilihapon puolitusjuttu ei kuulu niihin. Tuhat kertaa järkevämpi aloite on esimerkiksi adressi Muumilimun saamiseksi 1,5 litran pulloihin. "Muumi on kauniin punainen, metsämansikan makuinen virvoitusjuoma, jota me kaikki suomalaiset vauvasta vaariin niin rakastamme", aloitteessa ylistetään. Juuri niin! Muumia jättipulloihin, tölkkeihin, vaikka mihin. Ja sopivan tanakasti hiilihapotettuna.

Samaisella nettisivustolla on toinenkin kannatettava aloite, nimittäin Kauhajoelle jäähalli -adressi. Tosin sen on allekirjoittanut vasta kaksi henkilöä. Tenho lupaa kuitenkin laittaa nimensä tuolle listalle, kunhan kiireiltään ehtii. Aivan liian kauan kauhajokiset ovat joutuneet pelaamaan jääkiekkoa lammen jäällä jäätyneellä hevosenpaskalla.

Sen sijaan allekirjoittaneen tukea ei riitä adressille "Kyynärsuojien vapaaehtoisuus alamäkiajokilpailuissa". Alamäkiajo on allekirjoittaneelle hyvinkin tuttua. Kävihän Tenho aikoinaan Kurikan yhteiskoulua Palomäenkylästä käsin, polkupyörällä. Jääkiekkokaukaloonkaan Tenho ei lähde milloinkaan ilman kyynärsuojia sekä vankkaa iskut ja puristelut kestävää alasuojusta.

Hyvän uuden vuoden toivotuksin!

Tenho Liiteri, erikoistoimittaja, homo sapiens